Retaliatory Measures - Levels EP (2015)

Vuonna 2009 perustettu porilainen deathtrashia soittava Retaliatory Measures on ehtinyt tekemään jo EPn sekä täyspitkän levyn. Debyyttialbumista Withdrawal Syndromesista on nyt kulunut kolmisen vuotta, joten oli aikakin saada julki uutta materiaalia. Omakustanteisesti julkaistu Levels EP on pakattu upean kansitaiteen taakse. Sisältöä on luvassa puolen tunnin ja kuuden biisin verran.

Thrash metal tuntuu olevan yhtyeen tyylissä vain koristeena ja levyn aloitusriffi on ainut, joka kuulostaa vähän Panteralta. Hieman samantyyppistä groovea on kuultavissa yhtyeen murjomissa riffeissä, mutta pääasiallisesti death metal on se, joka paistaa läpi niin soitossa kuin murinalaulussakin. Pari ensimmäistä kappaletta, Perdition ja Levels, edustavat melko perinteistä runttausta, mutta kolmannessa kappaleessa Gravessa levy vasta käynnistyy kunnolla. Mukaan tulee reilusti enemmän groovea ja melodisia elementtejä, jotka ovat todella hyvä lisä muuten ankarasti soljuvaan soitantaan.

Levyn parhaan kappaleen tittelin ansaitsee kuuden minuutin rutistus Eradicated, josta löytyy myös melodiapuolta ja vaihtelua keskitempoisemmasta junnaamisesta nopeampaan mättöön. Loppupuoli muuten kuluu melkolailla samoissa merkeissä, eli melodianpoikasta ja raskasta riffittelyä löytyy riittämiin. Evolution on maittavan riffittelyn siivittämä vauhtiralli ja levyn päättävä yli kuuden minuutin Cycle on samankaltaista poljentoa suurempiin raameihin mahdutettuna. Levelsin tehokkaimmiksi teoksiksi näyttääkin nousevan koko toinen puolikas ja varsinkin nuo kaksi 6-minuuttista.

Levels EP on onnistunut kokonaisuus, jonka ainut koetinkivi on hieman tasapaksu ja yllätyksetön kappalemateriaali. Muilta osin Retaliatory Measures on deathinsa ja thrashinsa omaksunut ja kenties tulevaisuudessa tarjoillaan vaihtelevampaa ja vivaihteikkaampaa kokonaisuutta. Eipä tästä muuten valittamista löydy. Varmaa ja osaavaa meininkiä koko levy alusta loppuun.

3,5/5

Loputon Suo - Loputon Suo EP (2015)

Joensuusta ponnistava viime vuonna aloittanut black metal-yhtye Loputon Suo julkaisi ensimmäisen demonsa elokuussa. Omaa nimeä kantava kolmen kappaleen demon vaikutteiksi mainitaan muun muassa sellaisia merkittäviä yhtyeitä kuin Drudkh ja Agalloch.

Demo-eepeellä on mittaa vain 12 minuuttia, mutta siihen on ahdettu atmosfääristä synkkää fiilistä huokuva tunnelma. Avauskappale Kädet Valloittamaan on suttuisella soundilla polkevaa mustaa metallia, jossa on hieman omaa persoonaakin erottamaan yhtyeen tavisbläkistä. Minijulkaisun toimivammaksi kappaleeksi kuitenkin nousee vähän alle kolmen minuutin Deus Delirium. Kappaleeseen on saatu melko hienoja kitarointeja sekä melodioita ja vaihtelevuuttakin löytyy lyhyeen kestoonsa nähden runsain mitoin. Viimeisenä kuullaan Spiraali, joka on myös erittäin toimiva kappale. Hitaammat osuudet ovat erittäin toimiva lisuke ja kontrasti raskaammalle soitannalle.

Loputon Suo on esikoisdemollaan kyllä oikeilla jäljillä, mutta kolmen kappaleen aikana ei vielä esikuvien tasolle nousta. Materiaali on melko riskitöntä ja tasaista. Huomattavissa olevaan potentiaaliin ja persoonallisuuteen nähden kappaleet tuntuvat hiukan keskeneräisiltä tai vajailta. Silti materiaali onnistuu olemaan mielenkiintoista ja yllätyksettömyydestään huolimatta toimivia teoksia. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen julkaisu ja vieläpä demo, niin suhteellisen hyvin ovat asiat tässä vaiheessa. Jospa sitä atmosfääriosastoa kuullaan voimakkaammin seuraavalla julkaisulla.

3,5/5

Pyramids - A Northern Meadow (2015)

Yhdysvaltalainen Pyramids on taas yksi lisäys blackgaze/atmospheric/post-metal-osastolle. Yhtye on perustettu vuonna 2008, jolloin julkaistiin myös bändin nimeä kantava debyyttialbumi. Toista levyä on saatukin odottaa aloitusvuodesta saakka, vaikka erilaisia minijulkaisuja onkin vuosien varrelle mahtunut. Viime keväänä se sitten viimeinkin ulostautui Profound Lore-lafkan kautta otsikolla A Northern Meadow.

Useat tyylisuunnan edustajat ovat iskeneet vähintäänkin välttävästi meikäläiselle, mutta samalla genre on hyvin pitkälti ennalta-arvattavaa. Valtavaa syntikkamattoa, kaiutettuja rääkynävokalisointeja ja diskanttikitarointia odottaville Pyramids ei kuitenkaan tarjoa juuri sitä itseänsä. Ensimmäiset mielikuvat johtavat avant-garde black metalin edelläkävijään Ved Buens Endeen ja melankolinen puoli viittaa ainakin etäisesti My Dying Brideen. Myöskään rääkymistä ei levyllä kuulla, vaan monin paikoin Steven Wilsonilta haiskahtavaa laulantaa.

Levyn teemat voi hyvin päätellä silmäilemällä kansitaidetta ja kappaleiden otsikoita. Levy myös avataan erittäin valoisilla aiheilla: ensimmäinen kappale In Perfect Stillness, I've Only Found Sorrow huokuu kelmeää alakuloisuutta nimeä myöten. Laulajan leijaileva ääni tuo omaa sävyänsä riitasointuisille kitaran kirskunnoille. Hypnoottinen tunnelmointi jatkuu jälleen kerran upeasti otsikoidussa biisissä The Earth Melts Into Red Gashes Like The Mouths of Whales, josta voi vähän aistia samanlaista soundia kuin vanhoilla Summoning-julkaisuilla.

Ohueen kitarasoundiin ja nakuttaviin konerumpuihin on kuitenkin kätketty todella suuri lataus hämärää fiilistä. Kaaos ja kauneus vallitsevat jatkuvasti käsi kädessä. Indigo Birds sekä I am So Sorry. Goodbye. ovat mydyingbridemaiseen tyyliin masentavan riipaisevia tunnelmakuvia, joihin rujompi kitarasoundi tuo suunnattoman määrän elävöittävää kontrastia. Jollain tapaa tunnelma on hyvin doomia. Levyn viimeisessä kappaleessa, yli yhdeksänminuuttisessa Conciliencessa varsinkin.

A Northern Meadow on albumi, joka ei päästä kuuntelijaansa turhan helpolla. Tunnelmiltaan raskaat mutta moniulotteiset kappaleet pakottavat kuuntelemaan levyä kerta toisensa jälkeen ja löytämään raadollisen ulkokuoren taakse kätkettyä kaunista melankoliaa. Nyansseja on kuin Tikkurilan värikartassa ikään. Lisäksi Pyramids on omaksunut melko omaperäisen tyylin, jossa kaikki osat ovat yhtä hienovaraisesti esillä tai vastaavasti äänimaiseman sisällä piilotettuna. Lyhyesti sanottuna A Northern Meadow on voimakkaasti tunnelmallinen levy, joka tulee kestämään kuuntelua ja aikaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti tyylisuunnasta vähääkään kiinnostuneille.

4/5 

Tempel - The Moon Lit Our Path (2015)

Vuonna 2003 perustettu arizonalainen progressiivista sludgea soittava kahden miehen Tempel toimi ensimmäiset kymmenen vuotta nimellä Temple julkaisematta yhtään albumia. Pian nimenvaihdoksen jälkeen julkaistiin esikoislevy On the Steps of the Temple (2012) joka sai jatkoa äskettäin ilmestyneellä levyllä The Moon Lit Our Path. Yhtyeessä vaikuttaa, kuten edellä mainitsin, vain kaksi henkilöä: Rich soittaa rumpuja ja Ryan kaikkia muita instrumentteja. Vokalistia ei levyllä kuulla säkeenkään verran.

Instrumentaalinen atmospheric sludge metal on hieman erikoinen ratkaisu. Siltä se vähän kuulostaakin. Levyllä on viisi hieman vajaan kymmenen minuutin kestoista kappaletta, joista ensimmäinen Carvings in the Door on erittäin toimivaa alavireisen kitaran sävyttämää sludgea, joka kuitenkin tuntuu kaipaavan laulua rinnallensa. Hyvin saman tyylistä hitaampien kitarajumitteluiden ja vauhdikkaampien kompitteluiden vaihtelua tarjoaa nimikkokappalekin. Siinä sivussa vokalistin puuttumista ihmetellessä tulee yllättäen huomattua, miten hyvin tällainen toimii instrumentaalisenakin.

Raskassointisemman alkupuoliskon jälkeen albumi tarjoaa sludgen lisukkeena pieniä vivahteita death ja black metalista. Esimerkiksi loistava Descending Into The Labyrinth voisi olla esimerkiksi Enslavedin, Satyriconin ja Opethin vaikutuksen alaisena tehtyä fiilistelyä. Ja progressiivista vaikutetta on luonnollisesti mukana rytmiosastolla ja kevyemmissä väliosioissa. Post-metalia lähentelevillä tunnelmoinneilla alkaa Tomb of the Ancients, jossa pianon ja akustisen kitaroinnin kaunis introitus johtaa melodiseen metallisoitantaan. Viimeisenä soiva levyn pisin parintoista minuutin Dawn Breaks The Ruins on oikein haikean kuuloinen päätösraita. Melodioista tulee paikoitellen mieleen kotimainen melankolia á la Insomnium tai Swallow The Sun ja jälkeisrock-tunnelmoinneissa ja black metal-vaikutteissa maistuu eurooppalaiset mausteet.

The Moon Lit Our Path on laulajan puutteesta huolimatta mielenkiintoista fiilistelypohjaista instrumentaatiota. Tempel edustaa sellaista musiikkityyliä, joka todella kaipaisi jonkinlaista vokalisaatiota soitannan lisukkeeksi. Muilta osin levy ei juuri jätä valittamisen aihetta. Kappaleet ovat tuotannoltaan ja rakenteeltaan erityisen toimivia lajityypin edustajia, joista löytyy vivahteita ja vivahde-eroja. Ennen kaikkea The Moon Lit Our Path on kuitenkin miellyttävä 50 minuutin kokonaisuus, joka pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Jos tähän soitantaan vielä joskus lisätään persoonaa enemmän esille tuova vokalisti, puhutaan todella erinomaisesta yhtyeestä.

4/5

CD (Digipak) 11,99€ / EMP.fi