CD (Digipak) / EMP.fi |
Pitkä tauko ei ainakaan levyä kuunnellessa tunnu vaikuttaneen yhtyeeseen millään merkittävällä tavalla. Faith No More jatkaa sulavasti ja luontevasti siihen mihin jäikin kauan sitten. Kymmenen kappaletta kattava Sol Invictus introitetaan saman nimisellä kappaleella, missä selviääkin saman tien, että Faith No Moren syvin olemus ja outous on edelleenkin tallella. Kestoa on levyllä vain nelisenkymmentä minuuttia, mutta sen aikana yhtye ehtii esitellä tyylirajoitteista välittämätöntä monipuolista taidettaan laidasta laitaan.
Toisena soiva Superhero on erinomainen FNM-kappale, joka tuo mieleen sen saman eeppisyyden ja mahtipontisuuden, mitä yhtye on aikaisemminkin omaperäiseen rokkiinsa sisällyttänyt. Mike Pattonin upealla äänellä revitetyt rääkäisyt, räpätykset ja laidasta toiseen venyvät laulutkin ovat vain hioutuneet vuosien saatossa. Samantyyppistä venkoilua tarjoaa myös mainio, miltei hämäräperäinen Separation Anxiety.
Tyylisuuntien rajusta sekoittumisesta tai peräti niiden rajoitteisuuden unohtumisesta kertoo yksi levyn huippueepoksista Rise of Fall, joka on jotain sukua Fantômasin elokuvatunnareita omineelle levylle Director's Cut. Post-rockmainen jumitus Matador laahailee kauniiden jazzmaisten pianosoitantojen ja funkahtavien slap-bassojen varassa tarjoten kuuden minuutin kestonsa aikana levyn monipuolisinta kappaleen sisäistä antia. Jollain tapaa se on melkein herkkä kappale. Niin sanottua normaalia levyltä on oikeastaan turhaa etsiä, mutta jos siitä poikkeavaa yrittäisi nimetä, niin viime vuoden puolella ensimmäisenä singlenä lohkaistu Motherfucker voisi olla paras kappale edustamaan sitä. Levyn päättää upea hyvän mielen laulu From The Dead.
Reilut parikymmentä vuotta sitten Faith No More ratsasti selvästi vaihtoehtometallin aallonharjalla vaikuttaen moneen edustamiensa tyylisuuntien myöhempiin jatkajiin. Sellaisia paineita ei kuitenkaan Sol Invictuksen harteille ole asetettu kannettavaksi. Yhtye enemmänkin vain jatkaa siitä mihin jäi ja kuulostaa siltä miltä sen olisi odottanutkin kuulostavan parinkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Ei tämä aivan yhtä terävä tuleva klassikko (vielä) ole kuin pyhän kolminaisuuden muodostavat The Real Thing (1989), Angel Dust (1992) tai King For A Day, Fool For A Lifetime (1995), mutta täyttää tehtävänsä erinomaisesti omaperäisellä tyylillään ja soundillaan. Oletan kuitenkin, että tsadan kuuntelun ja muutaman vuoden kypsymisen jälkeen tämä voi kuulua kolmen parhaan klassikon joukkoon.
4,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti