Bosque - Beyond (2016)

Portugalin metalliskene on minulle täysin tuntematon joka ikisen varmasti tuntemaa Moonspellia lukuunottamatta. Sikäläinen yhden hengen doom metal-yhtye Bosque on kuitenkin varmasti tullut itsellenikin vastaan, kun sattui coveroimaan Ulverin Utreisea lähes kymmenen vuoden takaisella Ulver-tribuutilla My Own Wolf (A New Approach). Se on sitten eri asia, miten hyvin tuo niin sanottu kunnianosoitus jäi mieleen. Joka tapauksessa Bosque on ollut toiminnassa vuodesta 2005 ja julkaissut splittien ja demojen ohella kolme täyspitkää albumia, joista tuorein, Beyond, julkaistiin alkuvuodesta.

Noin neljänkymmenen minuutin mittaisella levyllä kuullaan kolme biisiä, jotka kaikki ovat siinä 13-14 minuutin välillä. Ensimmäisen kappaleen Calling the Rainin aikana tulee jo selväksi rautalangasta vääntäen mistä tässä on kyse. Itseään toistava (funeral) doom-riffittely alkaa ensimmäisen kappaleen alusta ja päättyy levyn loppuun. Lievästi melankolinen sävy ja taustalla soivat syntikkamaalailut ja kaikuvat vokaaliulinat tuovat onneksi lisäväriä monotoniseen riffikierrätykseen. Paradox ja Enter tarjoavat samanlaiset raskassoutuiset tunnelmoinnit kuin aloituskappalekin, mutta sen kummempaa dramatiikkaa edes biisien välissä ei tapahdu. Sen verran kuitenkin pakko kehuakin, että melodiat ovat kaikessa vähäeleisyydessään miellyttävä kuunnteltavaa.

Beyond ei ole missään tapauksessa huono levy, mutta sen näennäinen potentiaali on hukutettu piinaavan yksitoikkoisen kokonaisuuden alle. Levyltä löytyy kyllä tunnelmaa ja ehkä jopa tyyliäkin, mutta herää kysymys, kuka jaksaa kuunnella loputtomasti jatkuvaa riffikiertoa kokonaiset 40 minuuttia. Sellaisille tyypeille tämä levy tulee varmasti tilauksesta, mutta muuten tämä kiekko ei tarjoa kuin väkinäisen ja ylipitkäksi venytetyn tuomiosynkistelyn.

2/5 

Kamara - Kahden Maailman Välissä (2016)

Keskisuomalainen metalliyhtye Kamara sopii ainakin nimensä puolesta suomeksi laulavien lajitovereidensa joukkoon. Vuosituhannen alkupuolella perustettu yhtye julkaisee pian neljännen albuminsa nimeltä Kahden Maailman Välissä. Yhtye toimi aikoinaan nimellä Lumessakahlaajat ja ilmeisesti coveroi saman nimisen kappaleen levyttänyttä Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta. Noista ajoista minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, eikä muistakaan edellisalbumeista, joten Kamaraan oli suht helppo tarttua niin sanotusti puhtaalta pöydältä ilman turhia ennakkoluuloja.

Kamara on ottanut vaikutteita heavy metalista ja sekoittaa siihen pohjoismaista melankoliaa ja vivahteita äärimmäisistä metallilajikkeista. Melodisempi puoli voi olla helposti yhdistettävissä Mokomaan ja Stam1naan, mutta taustalla jyllää perinteisempi kotomainen melodeath ja paikoin jopa black metal. Levyn avaustykki Pedon Hetki tuo ainakin mieleen Swallow the Sunin erään vauhdikkaamman teoksen tai Insomniumin tuotokset ja seuraavassa ja musiikkivideonkin poikineen Varjokansan laulanta muistuttaa Mokomaa ja niiden taustalla soiva mehevä kitarariffi on lähestulkoon puhdasta Enslavedia. Tässä vaan ihan muutama mieleen tulevista vaikutteista.

Lisää kivoja viboja tulee mukaan, kun Vaiettu käynnistyy selvällä doom-riffillä ja kehittyy moderniksi thrash metal-paukutukseksi. Raskaan soundin lisäksi luvassa on paljon kevyttä instrumentaatiota ja melodioita. Pituuttakin on biisillä reilut 6 minuuttia, kuten myös seuraavalla kolmikolla Perintö, Tulien Aika ja Menneisyyden Jäljet, joissa kierrätetään melkein kaikkea mitä pohjoismainen metalli pitää sisällään. Massiivisempien kappaleiden vastapainoksi levyn ärjyimmät teokset Tuntematon ja Vihan Kasvot on ahdettu noin neliminuuttisiin raameihin.

Loistavan albumin päätös se vasta onkin huikea. Kahteen osaan jaettu Pohjola on niin täydellinen ja varsinkin eeppinen finaali että oksat pois. Ensimmäinen osa Veritaival tuo mieleen kaikuja 90-luvun pohjoismaisesta bläkistä aina Immortalista ja Satyriconista Catameniaan ja Wintersuniin. Toinen osa Ajattomuuden Kaiku jatkaa luonnollisesti samoilla polulla, ehkä tosin vähän vähemmän mustilla vaikuttimilla. Mahtipontisuudessa on jotain vastaavaa kuin jossain vuosituhannen alun Moonsorrow-eepoksissa.

Kahden Maailman Välissä tarjoilee hieman vajaan tunnin verran suhteellisen freesiä suomeksi muristua ja öristyä raskasmetallia.Vaikutteita on napattu sieltä ja täältä ja ne on sulatettu sen verran tyylikkäästi omaksi metalliharkoksi, ettei voi muuta kuin ihailla yhtyeen taitavasti koostettua albumia. Sanomattakin selvää, että vaihtelua levyllä riittää ja rautaisen kokonaisuuden lisäksi jokainen kappale toimii yksittäisenäkin siivuna helvetin hyvin. Kuten sanoin, minulla ei ole yhtyeen historiasta mitään hajua, mutta tällaista herkkua saisivat julkaista jatkossakin.

4/5

Dö - Tuho (2016)

Stonerin röyhkeää groovea ja doomin painostavaa raskautta yhteenpunova Dö kylvää tuhoa pian julkaistavalla debyyttialbumilla nimeltä Tuho. Kaksi EP-kiekkoa ennen tätä julkaissut metallitrio lupailee esikoisellaan kokonaisuutta, joka on isompi kuin osiensa summa ja ahdistavaa tunnelmaa, joka sopii tämän päivän uutisotsikoiden soundtrackiksi.

Kuuden biisin kokonaisuus käynnistyy laahaavalla tuomiojulistuksella ja riffijumittelulla Born Under Black Wings. Tunnelma on totta vie painostava, kiitos alavireisen kitarasoundin ja vokalisti(-kitaristi) Deaf Hankin raa'an ärjynnän. Seuraavana soiva hirven lailla svengaava vauhtiralli Everblast II (The Aftermath) lienee levyn parhaimmasta päästä. Tarttuvat riffijunttaukset sisältävät doomia ja groovea aina vanhan kunnon Black Sabbathin ja sludgejyrä Mastodonin väliltä. Toki Reverend Bizarrekin on ihan kelvollinen vertailukohde.

Vaikka kokonaisuudesta luvattiin korutonta paahtoa, kevyempääkin soundia on tarjolla. Ex Oblivionen tunnelmallinen intro on kuin Kingston Wallia ja Kyussia keskenään sekoitettuna. Raskaamman poljennon ohella biisistä löytyy melodisempaakin vivahdetta ja muidenkin kappaleiden tavoin todella herkullista kitarasooloilua. Vaikka albumi onkin nimetty suomeksi, on pääkielenä siitäkin huolimatta lontoo. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yksi suomalaisittain karjuttu doomiveisu Kylmä. Puhtaalla kitaralla sekä laululla varustettu parin minuutin nuotiolaulusynkistely Hail The Fire on tunnelmallinen kuin mikä ja sopii ehdottomasti raskaamman paahtamisen väliin mitä erinomaisimmin. Levyn päättää paritoistaminuuttinen eepos Forsaken Be Thy Name, joka oikeastaan nivoo yhteen albumin parhaimmat puoliskot lyijynraskaasta runttaamisesta tunnelmalliseen ja melodiseen finaalihuipentumaansa asti. 

Vaikka Tuho enimmäkseen summaakin varsin tuttuja stoner/doom-elementtejä kuulostaen jos jonkun verran yllä mainituilta yhtyeiltä, on yhtye kuitenkin saanut omittua vaikutteet omanlaisekseen raskaaksi massaksi. Albumilta löytyy luvattua groovea ja painostavuutta ja nyanssit ja kontrastitkin on hyvin hallussa. En pitäisi mahdottomana, että tästä yhtyeestä muovautuu vielä parin levyn jälkeen merkittävä vanhakantaisen tuomiometallin nimi, varsinkin kun debyyttikiekko on näin varmaa ja iskevää kamaa. Jos doom ja stoner yhtään innostavat, kannattaa painaa nimi Dö mieleen.

4/5

Napalm Ted - Into a Black Ooze EP (2016)

Napalm Deathilta nimensä apinoinut Napalm Ted julkaisi viime vuonna ensimmäisen työnäytteensä nimeltä Swallow sekä kasetti- että digiversiona. Vaikka en lajityypin suurin fanittaja ole koskaan ollutkaan, grindin mättäminen toimi omaan korvaanikin varsin hyvin tasaisesta kokonaisuudesta huolimatta.

Vastikään julkaistu toinen EP Into a Black Ooze jatkaa edeltäjänsä tyyliin esittelemällä levyllisen noin parin minuutin rykäisyjä. Se on saman tien huomattavissa, että varsinkin tuotantopuolella ollaan menty hurjasti eteenpäin. Sävellyksistäkin paistaa entistä enemmän tiukka määrätietoisuus.

Introkappale Born on perinteistä minuuttiin puristettua death/grindia ja otsikoltaan erinomainen Vegadeth lisää soramyllyyn hitaampaakin tahtiosastoa kevyempine instrumentaatioineen. Norskibläkkielementit on otettu tälläkin kertaa mukaan ja väitän että Harlequinin pääriffi muistuttaa todella paljon Darkthronea. Hyvässä mielessä toki.

Samoja grind/death/black/punk-elementtejä ja viboja pyöritellään läpi koko levyn massiivisen mitan. Huutoa, örinää ja rääkymistä, äärinopeaa tykitystä ja hitaampia junttauksia esitellään mallikkaasti Pig Headissa, That Teddyssa ja Burnt Armissa. Levyn päätösraita The Chosen on kuitenkin se upein teos, kiitos kirskuvien ja edukseen erottuvien kitarakoukkujen.

Vaikutteita löytyy tälläkin lyhärillä aina grindcoresta black metaliin, mutta pelkän kaoottisen, armottoman ja ehkä humoristisen paukutuksen sijaan kokonaisuus tuntuu hyvin jäsenneltyltä ja ennen kaikkea vakavasti otettavalta. Kappaleisiinkin on saatu niin sanotusti väriä ja vaihtelua ja kaikki tämä erinomaisuus on onnistuttu puristamaan reilusti alle varttituntiin. Toivottavasi tämä nykyään kolmikoksi muodostunut rytmiorkesteri saa veisteltyä kokopitkää kiekkoa hyvinkin pian kun taso rupeaa olemaan tätä luokkaa.

4/5