Hyvinkääläinen Scarecrow täytti viime vuonna 15 vuotta ja julkaisi sen kunniaksi massiivisen tuplakokoelman nimeltä Maggot Box, joka pyörähti Murska-arvioitavanakin kohtuullisella 4/5-arvosanalla. Heavy metalia, hardcorea ja horror punkia uhkuva matolaatikko teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen sekoitellessaan vaikutteita aina uudesta sekä vanhasta Misfitsista Slayerin kautta pohjoismaiseen perusbläkkiin. Tämä uusin julkaisu Macabre Night on neljän biisin EP-näyte tulevalta albumilta Exterminators of the Year 4000 ja on saatavilla virallisesti vain seitsentuumaisella, vaikka itse jouduinkin tyytymään arviokäyttöön paremmin soveltuvaan cd-r-versioon.
Nimikkokappale polkaisee albumin käyntiin ehkä aavistuksen heavymmalla, melodisemmalla ja etenkin pidemmällä vedolla, kuin mitä aikaisemmilla levyillä on ollut tapana. Ainakin jos on tasaiseen tuplabasson naputukseen ja sen tahdissa kulkevaan riffiin uskominen. Muuten Misfits-tyylinen taustahuudahtelu siivittää kertosäettä yhtyeelle ominaisempaan tapaan. Viisiminuuttisen hittitykityksen jälkeen isketään vauhdikkaampaa hc/horror punk-materiaalia kehiin vajaan parin minuutin rykäisyissä They Live ja 6ore 6ore 6irls, joista etenkin jälkimmäisenä mainittu potkii oikein mojovasti. Päätösraita, oivallisesti otsikoitu Shaved Pale Pussy, on vähän matelevampaa kamaa, jossa voi aistia kovin kasari-Slayerin tapaista riffittelyä, muuten yhtyeen vahvuudet tuntuvat olevan vauhdikkaammastta paukuttelussa nimikkobiisin ohella.
Scarecrow ei juuri ole ilmaisuaan aikojen saatossa muuttanut, mutta eipä sille kai hirveästi ole tarvettakaan. Asenne on se, joka ratkaisee, ja sitä on tälle yhtyeelle siunaantunut sen verran, että moneen kerran kierrätetty tavara kuulostaa edelleenkin tyylikkäältä ja pistää odottelemaan tulevaa kiekkoa suu vaahdossa.
Elettiin vuotta 1996 kun black metal vielä raivasi tietään "valtavirtaan". Osallisena tuossa mustan metallin valtavirtaan puskemisesta oli brittibändi Cradle of Filth. Itsekin teini-ikäiselle metallifanille bändin kyseisenä vuonna julkaisema kakkosalbumi Dusk... and Her Embrace oli juuri se levy, joka vei mukanaan mustemman metallin virtaan. Yhtyeen tuolloisesta, miksei nykyisestäkin, tyylisuuntauksesta voi toki kiistellä onko se oikeaa bläkkiä eli ei, mutta ainakin aivan selvästi siltä löytyy juuret Bathoryn suunnasta ja lisukkeeksi synkkään keitokseen on lainattu myös jotain My Dying Briden ja Iron Maidenin tapaista goottilaista doom tai heavy metal-soundia ja melodiointia. Oli miten oli, Duskin myötä alkoi kohdallani tolkuttoman ja tolkuttoman pitkän CoF-fanittamisen jakso aina Midianin (2000) ilmestymiseen asti ja se on selvä, ettei yhtye ole yhtä taidokkaita kokonaisuuksia tehnyt, vaikka vuoden takainen Hammer of the Witches liippasikin hyvin läheltä.
Tänä vuonna Dusk... and Her Embrace täyttää pyöreät 20 vuotta ja sen kunniaksi kaikenmaailman deluxe-editionien sijaan yhtye julkaisi klassikon alkuperäisen version vuodelta 1995, joka jäi julkaisematta yhtyeen ja silloisen levy-yhtiön välisten huonojen välien ja vielä enemmän bändin tyytymättömyyden takia. Tällä levyllä esiintyy täysin sama kokoonpano kuin debyytillä The Principle of Evil Made Flesh (1994). Miehistönvaihdoksen jälkeen bändi teki uudella kokoonpanolla sen toisen vanhan ja erittäin hyvän klassikon V Empiren viimeiseksi julkaisuksi Cacophonous Recordsin kanssa ja samana vuonna uusi ja entistä hiotumpi Dusk saatiin ulos Music For Nationsin kautta.
Pääpiirteissään The Original Sin on sama tuttu kokonaisuus biisijärjestystä ja paria kappaletta lukuun ottamatta. Levyn avaava instrumentaali Macabre, This Banquet on aavistuksen Humana Inspired Nighmarea synkempi, kenties hieman Mortiismainen dungeon synth instrumentaali jota seuraa lopulta V Empirelle päätynyt Nocturnal Supremacy. Kolmikko Heaven Torn Asunder, Dusk... and Her Embrace ja A Gothic Romance iskeytyvät viimein asian ytimeen ilman suurempia yllätyksiä. Soundit ovat vähemmän hiotut, Danin vokalisointi hivenen raaempaa ja jälki muutenkin vähän viimeistelemättömämpää. Materiaali sen sijaan toimii ihan siinä missä ne toimivat 20 vuotta sitten.
Albumin toinen instrumentaali The Graveyard By Moonlight löytyy otsikkonsa perusteella parinkymmenen vuoden takaiselta julkaisultakin, mutta sisältö on ihan muuta. Uudempi versio oli enemmän Tim Burtonin elokuviin soveltuvaa goottilaista kauhua, kun ilmeisesti alunperin yhtye oli viehtynyt yllä mainittuun Mortiis-soundiin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kappaleen melodia tapailee debyyttilevyn Summer Dying Fastin päättäviä melodioita. Jostain syystä Cradle of Filthin 25-vuotisen uran parhaaksi kappaleeksi nousee päivästä ja fiiliksestä riippumatta Funeral In Carpathia, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteyttää yhtyeen tyylin ja tunnelman reiluun kahdeksaan minuuttiin. Kappale on raiskattu yhtyeen itsensä toimesta jo monella kokoelmalla tai EP:llä, joissa on kuultu toinen toistaan kulmikkaampia ja kömpelömpiä miksauksia ja versioita, joten on melko upea kokemus kuulla sellainen tekele, joka ei juuri hiotulle '96-versiolle kalpene.
Levyn lopussa soivat Beauty Slept in Sodom ja Haunted Shores of Avalon eivät nekään juuri heittele jokerikortteja ilmaan, mutta jälkimmäisenä mainitussa hieman alkuperäisen julkaisun karkahko soundi häiritsee. Olihan tuokin kappale yksi suosikeistani. Siitäkin huolimatta on pakko myöntää, että toimii se näinkin. Erikoispainoksessa aiemmin julkaistu Carmilla's Masque toimii instrumentaalisena loppusoittona ja jumbona, hieman turhana sellaisena, on tarjolla demoversiot A Gothic Romancesta ja Nocturnal Supremacysta.
Itselleni tuli jonkinlaisena yllätyksenä, että vuoden 1996 Duskia edelsi hylätty alkuperäisversio, joten kyllähän tällaista julkaisua väkisinkin arvostaa. Paljoa tämä alkuperäinen kokonaisuus jätä valittamisen varaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna uuden version tekeminen oli ratkaisu joka kannatti. Periaatteessa tämä kuulostaa ja tuntuu kuin olisi vain Dusk... and Her Embracen viimeistelemätön demoversio. Myös Malice Through Looking Glassin päätyminen viralliseen julkaisuun oli mitä mainioin päähänpisto. Parasta tässä levyssä kuitenkin on se, että tämän myötä tuli napattua 20 vuoden ikäinen klassikko levyhyllystä pitkästä aikaa sekä vertailun että ihan vain nostalgian vuoksi. Pisteet myös siitä.
Melodista deathia jos jotain löytyy Suomesta kuin tatteja kaatosateella. Genren sisältä löytyykin vaihtelua sen verran, että eräskin on kehitellyt aivan uniikin samuraimetallityylin. Riihimäki-Tampere-akselilla vaikuttava Whispered julkaisi vuonna 2010 itämaisia vaikutteita sisältäneen debyyttinsä Thousand Swords ja jatkoa sille antoi toinen kokopitkä Shogunate Macabre toissa vuonna. Japanilaisten instrumenttien ja kulttuurin integraatio pohjoiseen deathiin jatkuu myös kolmannella kiekolla nimeltä Metsutan - Songs of the Void.
Instrumentaalinen alkusoitto Chi No Odori esittelee eksoottisia soittimia ja maalailee itämaista tunnelmaa mistä sitten lähdetäänkin ripeällä tahdilla polkevaan metalliseen mättöön kuulostaen joltain Ensiferumin, Shade Empiren tai Wintersunin orientaaliselta sukulaiselta. Ytimekkäästi nimetty Strike! tarjoilee mahtipontista, energistä ja raivokasta riffittelyä ja samankaltaista noin neljään minuuttiin mahdutettua mäiskettä isketään kehiin Exile of the Floating Worldissakin.
Tiiviin tunnelman omaavalle vajaan tunnin mittaiselle levylle on mahdutettu runsain mitoin nyansseja ja vivahde-eroja, ettei ainakaan samaa kehää saatikka melodiaa kierretä kahta kertaa levyn aikana, mikä on monilla saman tyylisuuntauksen yhtyeillä tapana. Biisejä on kuitenkin pääasiassa kahdensorttisia. Lyhyemmät kappaleet ovat varsin ytimekkäitä vaikkakin hyvin mahtaviksi yltyviä vauhtiralleja, kun taas levyn pisimpiin kappaleisiin mahtuu draaman kaarta reilummalla kädellä. Seitsemästä ja puolesta aina vajaaseen kahteentoista minuuttiin kellottavat Sakura Omen, Tsukiakari ja levyn viimeistelevä Bloodred Shores of Enoshima ovat vähintäänkin eeppisiä (taide)teoksia, joista löytyy raskaan paahtamisen lisukkeena upeita tunnelmaosioita.
Pakko vielä erikseen mainita levyn lyhyin ja kenties tarttuvin teos Victory Grounds Nothing, jonka melodioissa ja kertosäkeessä hoilatuissa mieskuoroissa on sellaista voimaa, että yllämainitut ja monet muut samaa genreä luukuttavat yhtyeet voisivat melkein ottaa oppia tästä. Ja miksei saman tien koko albumista.
Whisperedin aikaisempaan tuotantoon en ole pintaraapaisua yvällisemmin paneutunut, mutta tämän viimeisimmän taidonnäytteen myötä siihen on kyllä aihetta. Metsutan on äärimmäisen taidokas ja monipuolinen melodeath-kokonaisuus, johon japanilaiset höysteet tuovat vielä lisää persoonallisuutta. Japanilaisen musiikin ja metallin yhdistelmää en itse asiassa tätä paremmassa paketissa ole koskaan kuullutkaan, edes japanilaisten toimesta. Tästä jos samuraimetalli vielä paranee, niin ruvetaan puhumaan klassikoista. Ja mestariteoshan tämäkin julkaisu jo on.
Helsinkiläinen sekametallibändi Rämlord sai alkunsa vuonna 2010. Yhtye julkaisi juuri seuraajan parin vuoden takaiselle seiskatuumaiselle. Kuuden kappaleen mittainen We Are The Night julkaistaan sekin vain ja ainoastaan vanhana kunnon vinyylinä.
Aloittaessani levyyn paneutumista mielessä oli yhtyeen rumpalin Janne MannosenYUP-menneisyys ja piru vie, ensimmäisen ja lievästi itämaisvaikutteisen biisin Neophyten soidessa tuo takavuosien progerock/punk-pumppu todellakin tulee mieleen. Tai jopa Alangon Ismo. Rämlord on survonut genren jos toisenkin lihamyllyynsä ja jauhanut siitä omansa kuuloista ja makuista mureketta.
Tyylilajisekoilussa osansa saavat niin heavy metal, pop, hard rock kuin black metallikin. Vaikka YUP tarttui ensimmäisenä jäsenten taustoista, niin muitakin erittäin maininnan arvoisia taustavaikuttimia on, kuten Impaled Nazarene,Legenda ja Murheenlaakso.
Tehokkaan ja muotista poikkeavan aloituskappaleen jälkeen meininki tasoittuu enemmän hard rockin suuntaan, johon on mausteeksi heitetty maukkausta heavy metal-riffejä sekä äärimetallisia vivahteita. Raskaampaan suuntaan viitotaan kappaleessa From Your God, kun taas Crow's Reach on pesunkestävä melodinen rokkitykitys. Levyn herkullisimmat heavyjunttausriffit esittelee Son of No Man samalla kun kertosäkeissä lainaillaan pohjoismaista synkistelyä komeine korinoineen. To The Void jatkaa popimmalla rokilla ja melko pirteällä esityksellä. Levyn päättää nimikkokappale vuorotellen jälleen kerran perinteisen hard rockin ja black metal-sahausten välillä.
Yhtyeen pyrkimys kuulostaa omaperäiseltä on toden teolla onnistunut. Genresekoittelu toimii suhteellisen saumattomasti ja lisäksi saatekirjeessä allekirjoitettu luomisen vimmakin on selkeästi kuultavissa. Vokalisti Mikko Ojalan ulosanti ansaitsee myös erikoismaininnan liikkuessaan aina rokkikukko Pate Mustajärven tyylisestä rouheasta rock-tulkinnasta raakoihin black metal-korinoihin. Sen verran sulava kokonaisuus tämä joka tapauksessa on, että jatkoa odotellaan suu vaahdossa.
