Ranskasta on totuttu kuulemaan enemmän ja vähemmän erikoisia synkemmän äänimaiseman omaavia yhtyeitä. Esimerkiksi orkestraalista ambienssikaaosta esittävä Elend ja black metalin estetiikkaa lainaileva Alcest. Aivan samaa sarjaa ei edusta vuonna 2001 perustettu black metalia soittava Peste Noire, joka on minulle täysin uusi tuttavuus. Siitäkin huolimatta, että yhtye on julkaissut enemmän tutun Hornan kanssa split-albumin. Levyjäkin on ehtinyt kertymään, kun viimeisin albumi La Chaise-Dyable on jo kuudes kokopitkä.Eriskummallisen Avant le putsch-intron jälkeen rävähtää käyntiin kevyesti Dödheimsgardmaiseen avantgardismiin taipuvainen Le dernier putsch, jonka huomattavin elementti on vokalisti Faminen erittäin särmikäs ulosanti. Rääkyminen on jopa niin kulmikasta, että se tuntuu hivenen ärsyttävältä. Karkea äänimaisema kitarariffeineen on muuten sopivan omintakeista, varsinkin kun mausteeksi lisätään vislaussoolo.
Vokalisointi ei kuitenkaan aivan koko aikaa ole yhtä räiskyvää, kuten vaikkapa kappaleessa Payés sur la bête. Hieman melodisen heavy metalin kaltainen kitarointi verhottuna maanalaisen mustan metallin soundeihin on virkistävän kuuloista. Levyn tasokkainta antia tarjoaa yllättävänkin tavallinen ja normaali Le Diable existe. Sitä seuraava A La Chaise-Dyable on hanureineen kuin sekoitus Yann Tiersenin säveltämää Amelien soundtrackia ja DHGta. Myöskin albumin kärkikaartia. Levyn loppupuolisko onkin varsin toimivaa materiaalia. Toiseksi viimeinen, myöskin haitarismin sävyttämä kappale Quand je bois du vin on jo melkein ranskalaiseen elokuvaan sopivaa tunnelmointia. Levyn päättävä Dans ma nuit (2nd version) on uusintaversio vuoden takaiselta splitlevyltä, ja hieno lopetus albumille.
La Chaise-Dyable on melko erikoinen tuttavuus. Kahden ensimmäisen kappaleen raadollisen ulosannin ja ulkoasun myötä levy tekisi mieli keskeyttää ja viskata seinään. Se kuitenkin alkaa jo kolmannesta kappaleesta lähtien muotoutumaan varsin mukavan kuuloiseksi ja erittäin omaperäiseksi äänimaisemaksi. Kappaleissa on vaihtelevuutta ja yksityiskohtaa melkein kyllästymiseen asti. Albumia voisi kuvailla jollain tavalla oudoksi sekoitukseksi black metalia ja kaikkia ihmeellisiä taustaelementtejä. Ranskalaistyylinen haitarin soitto on kyllä erittäin mukavan kuuloista. Ei tämä ihan täydellinen levy ole, mutta kulmikkaan ja särmikkään ulkoasun alla on kuitenkin maittavan kaoottinen ranskalainen sipulisoppa. Kannattaa tutustua.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti