Scarecrow - Maggot Box 2000-2015 (2015)

Hyvinkääläinen horror punk/metal-yhtye Scarecrow sai alkunsa viime vuosituhannen viimeisenä päivänä. Maailmanloppu ei sitten kuitenkaan tullut viisareitten värähdettyä uuden vuosituhannen puolelle ja näin ollen Scarecrow on ehtinyt viidentoista vuoden ikään, tehnyt kolme kokopitkää ja viisi ep-levyä. En ollut koskaan kuullutkaan yhtyeestä ja ikään kuin kostoksi sivistymättömyydestäni sain promolahjoituksena koko levytysuran parhaita paloja yksiin kansiin niputtavan Maggot Box 2000-2015 -tuplakokoelman.

Levyn kansikuva muistuttaa kovasti kauhupunkin edelläkävijän Misfitsin, joka onkin vaikutteiksi mainituista yhtyeistä toinen enemmän tuttu yhtye. Lisäksi viitataan niinkin erikoiseen suuntaan kuin länsinaapurimme yhteen merkittävimpään black metal-yhtyeeseen Mardukiin. Kokoelma avataan kahdella täysin uudella kappaleella, raskaammat Modulok ja Ironfistfuck sekä kevyempi tai punkahtavampi Black Sunday (Fallout), jotka ovatkin kuin Misfitsin ja vanhan Bathoryn tai Darkthronen sekoitusta. Melodiapuolella on lisukkeena aavistuksen verran goottirockia ja siihen viittaavaa syntikkataustoisutsta. Goottirokki sopiikin kauhuteeman kanssa hyvin yksiin. Thrash metalkaan ei kaukana pysy mielestä, kun Wizards of Goren tämän vuoden versiointi kuulostaa soundiensa ja introriffiensä puolesta ihan Slayerin debyytin avausraidalta. Monesta muustakin kappaleesta löytyy paljon viitteitä, lähinnä kitarointeihin liittyviä sellaisia, thrashin suurimman suuntaan, kuten esimerkiksi Morgue Wedding, Black Bullet ja Nightride on the Cemetary. Jälkimmäinen on yksi levyn toimivimpia kappaleita, mutta ehdoton ykkösbiisi on raskas ja hieman hidasvetoisempi Flesheaters Superstars.

Ensimmäinen levy on musiikillisesti raskaampaa osastoa, mutta kakkoslevy esittelee vanhempaa ja vähän enemmän punk-soundein toteutettua materiaalia. Varsinaista eroa levyjen väleillä ei soundien lisäksi juuri olekaan. Pohjoismaihin viittaavaa sointia edustaa aloituskappale Dr. Phibes / Son of Satan ja raskaamman paahdannan imuun lähtee seuraavat My Name is Kill sekä Doom Mistress. Vokalisti jättää örinät vähemmälle kappaleissa Frankenstein ja Nightmare Land, joten siksikin niitä on paljon helpompi rinnastaa Misfitsiin kuin korinalla kuorrutettuja rykäisyjä. Kakkoslevyn parhaita repäisyjä ovat Umbrella (Biohazard Fuckers), Hunter in the Night sekä TV Brain. Demopuolen kappaleista mainittakoon Killer Must Kill Again, jonka lopussa kuullaan miltei vertahyytävä moottorisahasoolo. Murhaavan tehokasta, pakko sanoa. Levyn päätöskappale on ehkä turhan pitkäksi, melkein kahdeksaan minuuttiin, venytetty Good Night (Outro), joka vaimea ja yksinäinen soittorasiamelodia sopii silti hyvin kauhuteemaan.

Aluksi tasan 50 kappaleen kuuntelu-urakka vaikutti lähes ylitsepääsemättömältä punkkia vähän kuunnelleelle, mutta levyn lähtiessä soimaan lähes kahden ja puolen tunnin kokonaisuus vierähti hetkessä ohi. Punkin vähäinen kuunteluni on syynä siis viittauksilla metalliyhtyeisiin. Omat suosikkini Misfitsin tuotannosta, American Psycho ja Famous Monsters kuitenkin tulevat kovasti mieleen koko levyn ajan. Tuotanto ja soitanto on rautaa ensimmäisen levyn uudemmasta materiaalista aina toisen levyn vanhimpiin demotuksiin. Yhtye on osunut kauhupunkin ja -metallin ytimeen kuuden sylin syvyydelle ja on onnistunut jalostamaan suhteellisen yksinkertaisiin kappalerakenteisiin perustuvan musiikkityylin mielenkiintoiseksi ja harvinaisen vivahteikkaaksi esitykseksi. Molemmat levyt toimivat erinomaisesti, mutta jos on pakko valita, ensimmäinen vie voiton. Kuulemma ensi vuonna on tulossa uutta materiaalia, odottakaamme sitä ja kuunnelkaamme siihen asti uran aikaisempia parhaita paloja. Levy pitäisi olla saatavilla kutakuinkin halloweenin tienoilla 30.10. Tämän osuvampaa kauhujuhlan taustamusiikkia ei juuri voisi olla.

4/5