 |
| CD 15,99€ / EMP.fi |
Tänään, erään kaikkia puhuttaneen katastrofin neljäntenätoista vuosipäivänä, näki päivänvalonsa myös Slayerin 11. täysipitkä Repentless, joka tietyissä piireissä saattaa aiheuttaa enemmän keskustelua kuin WTC:n kolmen tornin sortuminen ynnättynä kaikenmaailman salaliittoteorioihin. Julkaisupäivästä huolimatta uusi Slayer muistuttanee enemmän henkilökohtaisista tragedioista kuin globaaleista katastrofeista. Repentless on ensimmäinen albumi yhtyeen alkuperäisen kitaristin Jeff Hannemanin poismenosta. Neljästä alkuperäisestä jäsenestä myös Dave Lombardo on luultavasti lopullisesti jättäytynyt bändin riveistä. Korvaamaan saatiin 90-luvulla kannuttanut Paul Bostaph ja Hannemanin perintöä kitaran varressa jatkaa Exoduksesta tuttu Dave Holt.
Levyn aloitus Delusions of Saviour on melko perinteistä ja yllätyksetöntä nyky-Slayeria, joka tuntuu jopa hieman turhalta. Instrumentaalit eivät muutenkaan oikein tunnu sopivan yhtyeen tyyliin. Ei siinä silti mitään vikaa ole, olisi voinut jopa täysimittaisena ja lyriikan kanssa olla erinomainen. Nimikkokappale sen sijaan pistää pään keinumaan ja sormet näppäilemään ilmakitaraa. Soundi ja tyyli on juuri sitä samaa, mitä koko 2000-luvun tuotanto on kattanut. Ja se toimii. Siinä missä klasssikoista klassikoin Reign in Blood ja muut 80-luvun julkaisut yleensäkin ovat sekä kokonaisuuksia että niiden sisältämiä upeita yksilöitä, on Repentlessin kappaleet lähinnä yhtä isoa massaa. Siitä huomauttaa nimikkobiisin jälkeen käynnistyvä melko samanlainen poljento Take Control.
Christ Illusionin suurimpia yllätyskappaleita oli suhteellisen hidas ja jumittava Eyes of the Insane, joka viehätti nimenomaan erilaisuudellaan. Silti sen ankaruus, raskaus ja synkkyys oli ihan selvää Slayeria. Sama jippo tuntuu toimivan tälläkin levyllä. Vices on vähän hitaammanpuoleinen raskaisiin riffeihin pohjautuva kappale, mutta vetää heti vertoja alun nopeammille repäisyille. Edellisen kappaleen piirteet toistuvat ihan toimivassa kappaleessa Cast The First Stone. Repentlessin yllätysbiisi taitaa olla kuitenkin ensimmäinen jo viiden kuukauden takainen sinkkulohkaisu When The Stillness Comes, joka edustaa bändin hitaampaa äärilaitaa. Vaikka soundi on nykyaikaa, on kappaleessa todella paljon samaa kuin vanhassa kunnon Seasons in the Abyssin (1990) nimikkoraidassa.
Levyn keskivaiheilla tuntuisi olevan mielenkiintoisimmat kappaleet. Suuria yllätyksiä ei koeta, mutta toimivaa raskasta mättöä sitäkin enemmän. Chasing Death ja Implode ovat ihan hyviä perusvarmoja tykkejä, mutta Hannemanin Piano Wire on niin sanotusti valopilkku Kerry Kingin sävellysten joukossa. Viimeinen neljännes ei tuo mitään uutta Repentlessin kappalemateriaaliin. Vauhdikkaat Atrocity Vendor ja You Against You ovat kuitenkin viihdyttäviä tekeleitä. Jälkimmäisen introssa on mielenkiintoisia rytmityksiä. Levyn päätöksessä Pride in Prejusticessa tahti hieman hidastuu, soitto on raskasta ja meininki jatkuu samana loppuun asti. Hieman alle 42 minuuttia levyn alusta musiikki vaimenee lopulta kitaran vinkunaan.
Repentless tulee mitä ilmeisemmin jakamaan metalliyleisöä kahtia, mikä on ihan ymmärrettävääkin. 80-luvun Slayeria ei ole päihittäminen ja uusista julkaisuista vain Christ Illusion pääsee samalle tasolle. Siitä huolimatta Repentless on edelleenkin hyvä osoitus, että nämä papat vain aggressoituvat ikääntyessään ja se jos jokin kuuluu modernin Slayerin ulosantiin. Eihän levy mitenkään yllättävä ole edes 2000-luvun tuotannon varjossa, mutta ei se kylmäksikään jätä. Aavistuksen verran tasapaksua kappalemateriaalia ja aikaisemminkin kuullun oloista tavaraa, mutta silti täysin toimivaa Slayeria.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti