Black Blood - Black Blood (2015)

Helsinkiläinen metalliyhtye Black Blood julkaisi omaa nimeään kantavan esikoislevynsä joulukuun kahdeksastoista ja kansainvälinen ulostautumispäivä menee ensi vuoden puolelle, tammikuun 22. päivään. Saatekirjeen mukaan yhtye on saanut vaikutteita kasvaessaan Suomen valoisissa ja metallimusiikille niin inspiroivissa olosuhteissa. Vaikutteita on alunperin saatu kuunnellen ja soitellen vanhoja heviklassikoita kuten Black Sabbathia, Metallicaa ja Panteraa.

Groove on kuitenkin se avainsana, jonka pohjalta Black Blood on lähtenyt kevyen bluesahtavaa soramyllyänsä pyörittämään. Jos johonkin tiettyyn yhtyeeseen pitäisi verrata, niin se olisi ehdottomasti länsinaapurimme Entombed ja sen hieman uudempi tuotanto. Soundeista löytyy niin hard rockia, stoneria kuin deathia. Levyn avauskappale Clarity ja sitä seuraava puolentusinaa kappaletta potkivat ja svengaavat kuin hirvi.

Biisimateriaali on varmaa, mutta hyvinkin tasaista. Levyn puolessa välissä tuodaan vaihtelua kevyemmällä, tai paremminkin puhtaalla kitarasoitannalla. Tunnelmallisella ja alavireisellä clean-kitaroinnilla alkava Stray Bullets lienee levyn upein teos, jonka fiiliksissä jatkaa myös kevyt instrumentaalivälisoitto Route 66.6. Voisi tunnelmansa puolesta sopia hyvin vaikkapa suomalaisen road movien soundtrackiksi. Hidasteluiden jälkeen paahdetaan alavireisten sorasoundien lumoissa vielä viiden kappaleen verran. Niistä tykeimpiä ovat levyn tyylin kolmeen minuuttiin tiivistävä Dopesmashed Jazz, hitaasti laahaava Transfusion ja levyn päättävä pariminuuttinen vauhtiralli ja Motörheadia muistuttava Speed Thrills & Roadkills.

Noin kolmen vartin mittainen albumi tarjoaa varsin rouhean death metalin ja hard rockin sekaisen pörinäkattauksen. Groovaavaan riffittelyyn ja rouheaan soundiin on panostettu toden teolla, vaikka kappalemateriaali hieman yksioikoista onkin. Ainahan sitä voisi monipuolisuuden perään huudella, mutta näin ammattimainen toteutus ja itsevarma esitys toimii näin yksinkertaisenakin aivan hyvin. Ehkä ensi kerralla sitten. Debyytiksi tämä on oikein voimakas ja ennen kaikkea tyylikäs taidonnäyte.

3,5/5

Dead End Scene - Dance on the Broken Glass EP (2015)

Helsinkiläinen metallipoppoo Dead End Scene perustettiin viime vuoden alkupuolella. Tämän vuoden puolella julkaistiin ensimmäinen ep-julkaisu Sickness ja sitä seurasi lokakuussa julkaistu Dance on the Broken Glass EP, jonka sain vastikään arvosteltavakseni.

Kolmen biisin kokonaisuus aloitetaan voimakkaalla tyylinäytteellä Only One Scene. Alun tukevaan melodialiidin jälkeen kuulohermoja hierotaan groovaavalla ja vieläkin tukevammalla riffityöskentelyllä, joka kovasti muistuttaa Devin Townsendin vastaavanlaista kitarointia kappaleessa Regulator. Ensimmäisen tykityksen jälkeen raskas groove jatkuu enemmän Panteran tyyliin. Season of the Wicked ei aivan yhtä voimakas teos ole kuin edeltävä, mutta Cowboys From Hellia mukailevan intron siivittämä Watch Me Fall potkii. Lisäksi laulaja Mikko "Mike Shine" Kylmäsen käheä ulosanti kuulostaa joltain Phil Anselmon, Rainer Nygårdin ja Ville Laihialan väliltä.

Lyhyestä historiasta ja diskografiasta huolimatta yhtyeellä näyttäisi ja kuulostaisi olevan hommat hallussa. Soundit ovat pääsääntöisesti muhkeat ja antavat groovaavalle runttaukselle potkua. Kappalemateriaali ei kenties omaperäisintä mahdollista ole, mutta kun tyyli on näin vahvasti hallussa, voinee tulevilta julkaisuilta odottaa vaikka ja mitä. Silti aivan erinomainen, voimakas ja asenteellinen minijulkaisu.

3,5/5 

Black .44 - No Blanks (2015)

Vuonna 2011 perustettu Black. 44 julkaisi juuri debyyttialbuminsa No Blanks. Edellinen julkaisu, nimikko-EP, näki päivänvalonsa noin kolme vuotta sitten. Yhtyeen esittelyssä lupaillaan levyn verran Amerikan etelävaltioiden groovea ja stoneria.

Kuvaillun genren suuntaan Black .44:n musiikki kallistuukin, mutta ainakin ensimmäisenä bluesahtavasta ja groovaavasta metallisoundista tulee mieleen Black Sabbath sekä uudempi Metallica. Miksei myös Pantera, jos etelävaltioiden raskasta sointia haetaan.

Levyn kappaleiden resepti on melko yksinkertainen: rouheaa keskitempoista kitaratykitystä ja toinen toistaan tykimpiä kappaleita. Avausraita Overcome on vauhdikas ja raskas pelinavaus, mutta hitintynkää tarjoillaan kunnolla seuraavassa Hometown Murdererissa, jossa nopeammat osuudet yhdistyvät hienosti laahaavaan kertosäkeistöön. Ja perskeles että The Red Saintin riffi koukuttaa kuin aamukahvi ennen kello seitsentä.

Kappalemateriaali on tukevaa kuin tukkimiehen aamiainen, mutta myös melko yllätyksetöntä. Samaa kaavaa toteutetaan häikäilemättömästi kappaleesta toiseen. Tämän tyyliseen musiikkiin se kuitenkin tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään, eikä kyllästymisen merkkejä ehdi näkymään: suoraa ja koukkua tulee vastaan jatkuvalla syötöllä. Jos muutaman kappaleen nostaisi jalustalle, niin ensimmäinen ehdoton maininta kuuluu The Eyes Abovelle, jonka niin sanotusti ja toden teolla groovaa kuin hirvi. Born Wrongin tapporiffi kaikessa simppeliydessään on kuin tulevasta klassikosta varastettu. Potkua on myös jälleen kerran bluesahtavassa The Outlawssa. Mitäpä sitä enempiä ruotimaan rautaisista biiseistä. Soitto toimii hienosti ja vokalisti Jason ansaitsee kehut loistavasta äänenkäytöstään.

No Blanks ampuu kovilla, mutta aivan kuuden sylen syvyyteen johtavia laukauksia ei lauota. Yksittäisinä kappaleista mikä tahansa toimii pirun hyvin, jopa paremmin kuin radion rokkikanavien keskimääräinen (ja laadukas) tarjonta, mutta noin 38 minuutin kokonaisuus voisi kenties kaivata vaihtelevampiakin kuvioita. Vaikka balladi keskelle levyä. Mutta mikäs siinä kun muuten homma toimii ja biisit murjovat kuulohermoja. Kun esikoislevyn taso on soitannollisesti ja tuotannollisesti tätä tasoa, luonnollisesti se pistää kovat odotukset mahdollista seuraajaa kohtaan. Jokin tässä yksinkertaisuudessa viehättää ja käskee luukuttamaan levyä uudestaan ja uudestaan.

4/5

Forklift Elevator - Borderline (2015)

Saapasmaassa ollaan ilmeisesti erityisen kiinnostuneita suomalaisista levyarvioista, varsinkin jos mittarina on saapuneiden promojen määrä. Eräässä nipussa oli mukana groovaavaksi thrash metaliksi luokitellun Forklift Elevatorin esikoisalbumi Borderline. Saatekirjeen mukaan yhtye on perustettu vuonna 2009, jonka jälkeen muun muassa kolme viidestä jäsenestä on lähteny vaihtoon rytmikitaristia ja vokalistia lukuunottamatta. Debyytti on myös yhtyeen itsensä tuottama.

Noin neljäkymmenminuuttinen levy alkaa lyhyellä äänitaiteellisella introlla, jonka jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Saatekirjeessä lupailtiin yhtyeen kappaleiden edustavan eri aikakausien metallia ja osittain se pitää ihan paikkansakin. Thrash metal tuo aina ensimmäisenä mieleen Slayerin ja Metallican, mutta Miseryn heavyriffittely kuulostaa ihan Motörheadilta kun taas Blackoutin pääriffi muistuttaa enemmän jotain Bathoryn kasarimeininkiä. Bathory toimiikin hyvänä aasinsiltana black metaliin: hauska Immortal-viite löytyy The Skinin kelmeästä puhtaasta kitarasoitannasta. Harmi vaan, että vokalistin rosoinen ääni ei tähän oikein istu. Saisi laulaa puhtaammin tai sitten huutaa kovemmin. Tällainen Korpiklaanin Jonnen tyylinen kurkkulaulu ei tässä kontekstissa tunnu toimivan.

Ensimmäisten kappaleiden jälkeen levy alkaa tuntua hieman järkevämmältä ja Bon Jovin Wanted Dead or Alivelta kuulostavaa kantrirokkia muistuttava Overload on ihan hauska veto. Levyn pisin ja lähes seitsemän minuutin Arey sisältää myös kevyempää soitantaa ja on tavallaan ihan onnistunut kappale. Muuten loppupuolenkin kappalemateriaali on tasapaksua. Kivaa riffittelyä tarjoavat Cathedral sekä The Fog, mutta jotain tarttumapintaakin olisi toki voinut olla mukana. Levyn päättää Dream Reaper, jonka jälkeen on oikeastaan aika helpottunut tunne, että kokonaisuus on saatu kuunneltua.

Borderlinesta ei lopulta jää paljoa käteen. Levyn alkupuolen lyhyemmät rykäisyt tuntuvat keskeneräisiltä, eikä loppupuolen pidemmätkään kappaleet kerran tai kahden läpikuuntelun jälkeen jää mieleen. Vaimeat soundit ovat ihan toimivat, mutta biisit itsessään jäävät puolitiehen, eikä tylsä kokonaisuuskaan tätä asiaa pelasta. Jos joku asia on hyvin, niin paikoittaiset riffit sekä ne kaksi hitaampaa kappaletta ovat ihan hienoja Ensi vuodelle olisi tiedossa uutta julkaisua, joten jos tästä esikoisesta ottavat opikseen ja viilaavat ilmaisuaan terävämmäksi niin voihan se olla mahdollista, että tuleva kiekko olisi jo ihan kuunneltavaa kamaa.

2/5 

Sinatras - Six Sexy Songs EP (2014)

Vaikka yhtyeen nimi Sinatras voikin tuoda erinäisiä mielikuvia vuosien ja vuosikymmenten takaa, ei tällä italialaisorkesterilla ole mitään tekemistä ainakaan Frankin tai Nancyn kanssa. Harvinaisen typerästi tahi tylsästi nimetty esikois-EP Six Sexy Songs todistaa vanhan sanonnan, ettei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Tarjolla on otsikon mukaisesti kuusi niin sanottua death'n'roll kappaletta.

Kornin otsikon ja näppärän genremääritelmän takaa löytyy rouheaa, tukevaa ja jykevää riffittelyä Panteran ja Machine Headin tyyliin. Death metal-vaikutetta haetaan jostain Entombedin suunnasta. Ote on kova heti kättelyssä, kun Contamination lähtee soimaan. Tiukan riffittelyn ja ärjyvän vokalisaation ohella kuullaan puhdasta lauluakin, jotka tapailevat jenkkimetallin tyylisiä melodioita. Samaa rautaista rataa jatketaan ytimekkäissä ralleissa Frank is Backissa ja Sunshinessa.

Jos levyn alkupuolisko oli tiukkaa mättöä, sitä on myös toinen puoli. Vauhdikas The Game ja sen turpiinvetoriffi potkii kuin kiimainen hirvi. Panteraan päin kallellaan olevia riffejä viljellään taitavasti joka väliin ja varsinkin kahteen viimeiseen kappaleeseen. W.A.F.S nousee levyn parhaimpiin kappaleisiin, eikä lopetuksessa, All or Nothingissakaan mitään valittamista ole. Vauhdikkaita kappaleita, joissa pysyy mielenkiinto taitavan kitaroinnin ja muun soitannan ansiosta.

Vajaan puolen tunnin Six Sexy Songs on erinomainen debyyttijulkaisu viime vuonna perustetulta yhtyeeltä. Kappalemateriaali on räväkkää ja omilla jaloillaan seisovaa thrash/death/groovemetallia. Jos jotain kaipaisin enemmän, voisi mukana olla tarttuvampia kertosäkeitä ja vähän vaihtelevampaa kappalemateriaalia. Lyhyeksi julkaisuksi tämä ei kuitenkaan ehdi kyllästyttämään, päin vastoin. Tämä levy tulee helposti kuunneltua useamman kerran peräjälkeen. Six Sexy Songs näyttää, että Sinatras on täysin valmis paketti, jolta voi odottaa tulevaksi erittäin maukasta esikoisalbumia.

4/5

Rifftera - Pitch Black (2015)

Kun yhtye on nimetty Riffteraksi, ensimmäinen mielikuva joka tulee, on se, että kyseessä on joku Pantera-coverbändi. Näin ei kuitenkaan ole. Vaasalainen deathia ja thrashia puurtava Rifftera on perustettu viisi vuotta sitten ja kolmen demon jälkeen on luonnollisesti vuorossa debyyttialbumi nimeltään Pitch Black, joka näkee päivänvalonsa elokuun 28. päivä.

Levyn avauskappaleen Back To Lifen ensimmäiset riffit ja rääkynät voisi kyllä yhdistää Panteraan. Tai miksei Metallicaankin. Kumpaisetkin yhtyeet kun mainitaan vaikuttimissa. Pääosin puhtaasti lauletuissa kertosäkeissä soi melko selvästi ruotsalaisdeath ja tarkemmin eriteltynä jälki on jotain Hypocrisyn, Painin ja In Flamesin väliltä. Periaattessa melodeathin ja thrashin hybridiä voisi verrata Children of Bodomiin, vaikka Rifftera luottaakin enemmän tukevaan riffittelyyn ja melodisiin sekä tarttuviin kertosäkeisiin kuin yltiönopeisiin kitaratilutuksiin. Ja se on hyvä se.

Kappalerakenteet käyvätkin selväksi jo ensimmäisen kappaleen perusteella. Tiukkoihin riffeihin perustetut soitannat huipentuvat maittaviin ja melodisiin kertoihin. Tarttuvimpia kappaleita ovat One Step Closer, Open Wounds sekä Soilworkin vokalistia Björn Stridia lainaava Rotten to the Core. Lopetuskaksikko onkin sitten kovaa tavaraa. Levylle ominainen, mutta silti jollain tapaa tykimpi The Ruins of the Empire johdattelee kohti levyn ehdotonta huipennusta. Vain vähän vajaan kahdentoista minuutin mittainen nimikkokappale käynnistetään levyn ainoalla puhtaalla kitarasoitannalla antaen hetken ajaksi jopa Bathoryn kaltaisen eeppisen vaikutelman. Puolentoista minuutin avauksen jälkeen on kuitenkin vuorossa tiukkaa deathia levyn muiden biisien tyyliin, mutta silti vähän mahtipontisemmalla asenteella. Upea päätösraita.

Pitch Black on melko pitkä kokonaisuus. Kahdeksan kappaletta on saatu venytettyä lähes tunnin mittaan ja siinä on albumin yksi, vaikkakin pieni heikkous. Vaikka materiaali on varmaa, se on myös kohtalaisen tasaista. Rifftera ei myöskään tuo genreensä mitään uutta, vaan kierrättää kasallisen vanhoja tuttuja elementtejä. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin keskivertoa parempi ja oikeasti jopa hyvä. Tuotanto toimii ja soitto pelaa aivan niin kuin pitääkin. Mainittakoon vielä, että niin sanottuja ammattilaisia ei käytetty muuhun kuin rumpunauhoituksiin ja masterointiin, muuten kyseessä on täysin kotikutoinen tuotanto. Debyytiksi Pitch Black on miellyttävä pelinavaus ja pistää odottelemaan innolla seuraavaa siirtoa.

3,5/5 

Falling From Grace - Shadows of the Past EP (2015)

Jyväskylässä majaileva Inverse Records julkaisi viime toukokuussa 2013 perustetun vantaalaisen death metal -yhtyeen Falling From Gracen ensimmäisen virallisen EP:n. Shadows of the Pastiksi nimetty viiden biisin kokonaisuus esittelee hiukan vajaan 20 minuuttisen ryöpytyksen groovaavaa deathia melodisin elementein koristeltuna.

Ensimmäisenä soiva Pathetic Perfection tiivistää yhtyeen reseptin noin kolmeen ja puoleen minuuttiin. FFG runttaa kuulohermoja murjovaa riffittelyä, jossa on kaikuja niin deathista kuin thrashista. Melodiaakin löytyy jonkun verran ja vokalistilta irtoaa murinaa ja rääkynää lahjakkaasti. Muuten toimivaan konseptiin olisin kaivannut enemmän räväkkyyttä, jota Machine tarjoaakin paljon reilummin. Rouheaan ulosantiin pientä vaihtelevuutta ja melodiaosastoa tuo EP:n parhaimmastoon nouseva Abandoned Hope. Lost Pariah pistää vielä paremmaksi vauhdikkaammalla rymistyksellään ja lunastaa levyn parhaimman kappaleen tittelin. Viimeisenä soiva Blind Belief ei myöskään jää kauas albumin terävimmästä kärjestä.

Vaikka levyn meininki on rouheaa ja jouhevaa, eikä suurempia vikoja soitossa tai tuotannossa ole, on se silti melko riskitöntä ja tasaista death-groovea. Vaihtelua olisi voinut sisällyttää lyhytkestoiseen EP:hen reilummallakin kädellä ja varsinkin vauhdikkaampi rutistus olisi sävyttänyt hienosti useampaakin kappaletta. Niin tai näin, on tämä kuitenkin ihan hieno taidonnäyte ja antaa jonkinlaista osviittaa seuraavaa kokonaisuutta kohtaan. Ja mikäli hyvin käy, seuraavalla albumilla kuulemme enemmän raivokasta rykimistä sekä oikealta ja vasemmalta iskeviä teräviä koukkuja.

3/5