Cradle of Filth - Hammer of the Witches (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi

Extreme metalin kiistaton kuningas ja black metalin kiistelty sanansaattaja Cradle of Filth on julkaissut yhdennentoista täyspitkän levynsä Hammer of the Witches. Yhtyeen jäsenistö on jälleen kerran suurimmaksi osaksi vaihtunut lukuunottamatta rumpali/synisti Martin Marthus Škaroupkaa ja yhtyeen ainutta alkuperäisjäsentä vokalisti Dani Filthiä. Albumin teema nojaa löyhästi keskiaikaiseen noitien tuhoamisoppaaseen Noitavasaraan (The Malleus Maleficarum) kääntäen idean päälaelleen, niin että tuo niin sanottu vasara olisikin noitien ase muita vastaan.

Jo ensimmäisen näytekappaleen Right Wing of the Garden Triptychin perusteella odotukset nousivat todella korkealle. Ensimmäinen vaikutelma viittasi vuosituhannen vaihdetta edeltäneeseen tyyliin, jolloin black metal -elementtejä oli vielä kuultavissa reilumminkin. Jollain tapaa lopputulos kuulosti hyvinkin raikkaalta ja melkein kuin uudesti syntyneeltä Cradle of Filthilta. Olisiko siihen syynsä sitten parilla edellisellä levyllä lähes tulkoon kaikista sävellyksistä vastanneen kitaristi Paul Allenderin jättäytyminen yhtyeen kelkasta. Niin tai näin, freesiyttä ja uutta elämänvoimaa uhkuvaa kappaletta seurasi kaksi muutakin lohkaisua Deflowering the Maidenhead... sekä Enshrined in Crematoria komppasivat ajatusta, että Hammer of the Witches todella tulee olemaan yhtyeen paras sitten Midianin (2000).

Lähes tunnin mittainen levy avataan 80-90-lukulaisten kauhusarjojen tai Tim Burtonin elokuvien tyylisellä goottiorkestraatiolla. Tunnelma on lähentelee kovasti Dusk... and Her Embracea (1996). Kun intron jälkeen Yours Immortally lähtee soimaan, olo on pitkästä aikaa kuin reilut puolitoista vuosikymmentä sitten Filthin kovana teinifanina. Siinä on vähän V Empirea (1996), vähän enemmän Cruelty and the Beastia (1998) ja oikeastaan jonkun verran kaikkea mitä yhtye teki esikoislevystä kokonaisuutena kömpelöön Bitter Suites To A Succubiin asti.

Ennakkoon kuullut kappaleet olivat erinomaisia näytteitä, mutta kaikeksi onneksi ne jäävät levyn parhaimpien kappaleiden varjoon. Blackest Magic in Practise on värisyttävän tunnelmallisine melodioideen kuin jotain Queen of Winter Thronedin, Gothic Romancen ja Bathory Arian välimaastosta.  The Vampyre At My Side puolestaan esittelee suoraviivaisempaa antia maittavilla miltei black metaliksi luokiteltavilla kitaroinneilla höystettynä. Vähän niin kuin ennen vanhaan. Levy tuntuu huipentuvan loppuaan kohti ja outroa edeltävä Onward Christian Soldiers on juuri sellainen tunnelman nostattaja, että levy saa loppusointujen jälkeen soida uudestaan. Ja uudestaan.

Filthien kulta-aika sijoittuu kutakuinkin V Empiren ja Midianin välille. Senkin jälkeen yhtyeen omaperäinen tyyli on vedonnut jokaisella levyllä. Joka tapauksessa Hammer of the Witches onnistuu yllättämään positiivisesti ja välttämään kaikin tavoin sudenkuopat joihin se on matkan varrella kompastellut. Muutaman kuuntelun perusteella tästä ei ole vielä päihittämään vanhojen klassikoiden nostalgian kuorrutteista huikeutta, mutta uskon kovasti, että eniten Cruelty and the Beastiin ja Midianiin verrattavissa oleva Hammer of the Witches tulee ajan kanssa sijoittumaan yhtyeen parhaimmistoon ja jatkeeksi 90-luvun klassikoille. Kaikin puolin kokonaisuus on viimeistellyn oloinen, Danin vokalisaatiot ovat huipussaan ja uusi kokoonpano tuntuu yhden levyn perusteella puhaltavan yhteen hiileen lähes täydellisesti. Toivon mukaan sama meininki jatkuu samalla porukalla.

4/5

CD 16,99€ / EMP.fi

 

Solefald - World Metal. Kosmopolis Sud (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Norjalaisista pitkän linjan metalliyhtyeistä suurin osa on tullut ainakin jollain tavalla tutuksi. Muutamia poikkeuksiakin löytyy ja yksi näistä on 20 vuotta sitten perustettu kaksihenkinen Solefald. Yhtyettä alusta alkaen luotsanneet vokalisti/kitaristi/basisti Cornelius Von Jakhelln Brastad sekä synisti/rumpali/vokalisti Lars Nedland ovat tiiviinä yhteistyötä saaneet aikaan jo kahdeksan täyspitkää albumia. Tänä vuonna julkaistiin niistä viimeisin World Metal. Kosmopolis Sud.

Norjan niin sanotusta mainstreamista eli black metalista poiketen ja sivuten löytyy runsain mitoin enemmän ja vähemmän kokeellisempaa ja avant-gardempaa linjausta edustavia yhtyeitä. Esimerkiksi tänä vuonna levynsä julkaisseet Dödheimsgard ja Arcturus edustanevat tuota alalajiketta parhaiten. Solefald heittää soppaan vielä isomman lusikallisen luovaa hulluutta ja maustaa sitä vieläkin useamman genren tunnusmerkeillä. World Metal outoilee yhdistelemällä äärimetalliin folkahtavia piirteitä, industrialia, elektroa ynnä muuta aiheeseen liittyvää tai liittymätöntä.

Levyn ensimmäinen biisikaksikko edustavat suhteellisen tavallista ja normaalia kappalemateriaalia. Noin kahdeksan minuutin World Music With Black Edges on melko tarttuva kappale ja varsinkin industrialimmat kohtaukset onnistuvat potkimaan sinne, missä eniten tuntuu. Hieman ensimmäistä kappaletta pidempi The Germanic Entity tarjoilee Arcturusmaista raskaan kitaran runnomista kone-elementein, lauluineen ja murinoineen. Kornin taannoisen Paradigm Shiftin tyylistä dubstepia unohtamatta.

Alun perusteella olisi melkein voinut kuvitella World Metalin mahtuvan jonkinlaisen normaalin raameihin, mutta Bububu Bad Beuys iskee black metal -kitarasahauksen taustalle Sepulturan Ratamahattan tyylistä perkussionismia, kummallista käkättämistä ja muutaman sekunnin kestävän hetken, jossa tuo kaikki kuulostaa melkein kuin Björkiltä itseltään. Samanlaisella tyylien integraatiolla jatketaan Future Universal Historiesilla ja Le Soleililla. Paikoin melodiat ovat ihan kauniitakin. Hypnoottinen 2011, Or A Knight of the Fall tuo välillä mieleen Faith No Moren Motherfuckerin. Levyn parhaimpia kappaleita on String The Bow of Sorrow, joka kokonaisuutena on levyn tasaisin kappale. Tällä levyllä tasaisuuskin on poikkeuksellisen upeaa kuunneltavaa. Viimeisenä soi tunnelmallinen ja ehkä kevyesti Ulvermainen hidastelu Oslo Melancholy. Kaunis päätös omituiselle levylle.

Noin viidenkymmenen minuutin kokonaisuus on erikoisista oivalluksista huolimatta samalla sekava ja tasapaksu monen vaikutteen sillisalaatti. Kaikenlaisia vivahteita on viljelty anteliaalla kädellä jättäen sisällön eli sävellykset hieman mielikuvituksettomiksi. Jos vaikkapa oltaisiin keskitytty hyvin toimiviin industrial-runttauksiin tai muuten materiaalia olisi tiivistetty ytimekkäämmäksi jättämällä ylimääräiset ja paikoin turhilta kuulostavat kokeilut pois, tässä olisi aivan selvä kilpailija Arcturuksen tai jonkun muun vastaavan harjoittamalle avantgardismille. World Metal on joka tapauksessa viihdyttävä kokonaisuus, josta ainakin löytyy koukkuja ja yksityiskohtia vaikka muille jakaa.

3,5/5

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Alkaloid - The Malkuth Grimoire (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Joskus tulee vastaan sellaisia yhtyeitä ja albumeita, joiden pelkkä nimi tai otsikko riittää herättämään tarvittavan määrän mielenkiintoa sisältöön itseensä tutustumiseen. Näin kävi viime vuonna perustetun saksalaisen progemetalliyhtyeen Alkaloidin kanssa, jonka esikoislevy The Malkuth Grimoire julkaistiin keväällä.

Levyllä on mittaa peräti 73 minuuttia ja sisältö on alusta alkaen erittäin mielenkiintoista tavaraa. Carbon Phrases esittelee sävel- ja tahtilajin vaihtoa vähän samaan sävyyn kuin Leprous, Porcupine Tree tai Karnivool, mutta kaikkein erikoisin mielleyhtymä kallistuu The Policen suuntaan. Vaikutteita tuntuu olevan niin monesta suunnasta, että on melkein turhaa sen enempiä niitä luetella. Mainittakoon kuitenkin metallipuolelta tulevat mielleyhtymät, joista tärkeimmät ovat death metalin osalta Opeth ja mustemman sekä rosoisemman ilmeen puolesta Negurá Bunget.

Kappaleet ovat todella tiukkaa tavaraa kaikkine vaikutteineen ja progekoukkuineen. Cthulhun raskas kitarariffi muistuttaa aika paljon 2000-luvun My Dying Bridea kun taas vauhdikkaampi Alter Magnitudes on kuin Insomniumin ja Arcturuksen taidokas ristisiitos. Hitaammalla ja rauhallisemmalla tunnelmoinnilla alkava Orgonism sopisi melkein Stingin itsensä laulamaksi. Steven Wilsonin tuotannostakin löytyy samankaltaisuuksia. Vokalisti Moreonin laulusuoritukset ovatkin kehujen arvoiset, kun herralta taittuu niin murina, örinä kuin puhdas laulukin. Mielenkiintoisin tyyli on silti Tom G. Warrioria vähän muistuttava matala raspiääni, joka tuo oman erikoisen lisävivahteensa muutenkin niin omalaatuiseen musisointiin.

Levyn puolessa välissä kuullaan yhteensä noin vartin kattava neliosainen Dyson Sphere. Ensimmäinen osa Mining The Oorth Cloud muistuttaa kaikessa hämärässä mahtipontisuudessaan Devin Townsendin tuotantoa. Eikä ne kolme viimeistäkään osaa siitä paljoa eroa. Nimikkokappale tarjoilee murjovia riffejä ja raakaa murinointia sekä kosmisen loppuinstrumentoinnin. Levyn ainut kokonaan instrumentaalinen välisoitto C-Value Enigma on kuin Manowarin joistain teoksista napattu kitarasooloilu, joka jää vähän irralliseksi otokseksi. Viimeisenä teoksena kuullaan erittäin tukeva ja voimakas yli kaksitoistaminuuttinen Funeral For a Continent, joka antaa aloituskappaleen veroisen värikkään ja vivahteikkaan päätöksen albumille. Viimeinen neliminuuttinen on todellista herkkua korville.

The Malkuth Grimoire on oudon kuuloinen paketti, mutta kierolla tavalla se outous on todella viehättävää kuunneltavaa. Monin paikoin tutunkuuloiset soundit ja sävelkulut on puristettu aivan omaan muottiinsa ja jälki kuulostaa kaikesta tuttuudestaan huolimatta uudelta ja tuoreelta. Varsinkin kun kokonaisuutta ajattelee debyyttinä, on miltei hämmästyttävää, miten hioutuneen ja omaperäisen soundin ja tyylin Alkaloid on saanut aikaiseksi. Tämä pistää seuraavalle levylle tolkuttoman ja kohtuuttoman korkeat odotukset, mutta näin tiukan esikoisen jälkeen on vaikea kuvitella, ettei se lunastaisi kaikkia odotteita. Kenties se ylittääkin ne. Tämä albumi on joka tapauksessa yksi vuoden ehdottomasti mielenkiintoisimpia tuttavuuksia ja huikeimpia debyyttialbumeita.

4,5/5

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi