Babymetal - Metal Resistance (2016)

CD 13,99€ / EMP.fi

Juuri kun luulee kuulleensa lähes kaiken mitä metallimusiikkiin voi sisällyttää, iskee joku takavasemmalta, tai paremminkin kaukoidästä, ja tekee jotain ennenkuulumatonta. Japanilaisen Babymetalin animepoppia sekä muun muassa death metalia keskenään sekoittanut debyyttialbumi onnistui yllättämään ja ihastuttamaan taidokkaasti rakennetulla kokonaisuudella ja erinomaisilla yksittäisillä kappaleilla.

Debyytiltä tuttu meininki jatkuu tälläkin levyllä, mutta esikoisalbumin yllätyksellisyys on tiessään. Tarttuvia poppimelodioita ja äkkivääriä metalliriffejä löytyy edelleenkin ja mausteita on haettu konemusiikista, kuten vaikkapa dubstepista.

Levy käynnistyy edellisen levyn maneereilla rullaava Road To Resistance, jossa lähestymistapa animemetalliin tuntuu olevan hieman aikaisempaa suoraviivaisempi ja pelkistetympi. Japanilaisen yhtyeen musiikki onnistuu kuulostamaan yllättävän paljon kotimaiselta melodiselta power metalilta. Yhtyeen parasta antia on ehdottomasti jykevien death/thrash-riffien ja mahtipontisten kertosäkeiden vastakkain asettelu ja sitä tarjoaa Karate, joka jää yhdeksi harvoista yllättäjiksi tältä levyltä.

Levyn lyyriset aiheet ovat jälleen kerran musiikkityyliin nähden harvinaisen kekseliäitä. Industrial metal-tykitys Awadama Fever kertoo purukuminhimosta, mikä on lähes yhtä mielenkiintoista kuin pakottava tarve saada suklaata. Heti. Parhaimmillaan ja äkäisimmillään Velcran konemetallimätöltä kuulostava kappale ei kuitenkaan yhtä huikeaa kuultavaa ole kuin parin vuoden takainen Gimme Choko!. 

Pääsääntöisesti levyn taso on melko ennakoitavaa ja pirteällä asenteella soivaa power metalia kaikenmoisilla höysteillä. Karaten muassa albumin tehokkaimpia teoksia on death metal-marssittelu Meta Taro, rujoilla riffeillä ja kitarasoundeilla polkeva rymistely GJ! sekä mahtipontinen miltei progehtava hevibiisi Tales of the Destinies. Viimeisenä mainitun pianosoitannat ovat myös maittavaa kuunneltavaa. Levyn kevyempää kastia edustavat heviballadit No Rain, No Rainbow ja The One eivät juuri vaikutusta tee, ja osoittavat sen, että yhtyeen tehokkuus tulee parhaiten esiin yhdistelemällä juurikin sitä raskaampaa paukutusta ja animepoppimelodioita.

Odotukset Metal Resistancea kohtaan olivat luonnollisesti korkealla, mutta todellisuus paljastui pieneksi pettymykseksi. Tuotanto on tällä kertaa jykevämpää,  mutta kappalemateriaalin kanssa on ehkä yritys jäänyt liian vähälle. Ehkä tässä paistaa läpi sellainenkin asia että levy yrittäisi itsetarkoituksellisesti olla helpommin lähestyttävä ja suoraan sanottuna myyvä. Vaikka soundit ovatkin erittäin kohdillaan, sisältö ei vaan potki tällä kertaa paria yksittäistä sivallusta lukuunottamatta. Siitäkin huolimatta kelpaa kuunnella muutamaan otteeseen, ei tällaista kukaan muukaan toistaiseksi tee.

3/5

CD 13,99€ / EMP.fi

 

Balance Breach - Incarceration EP (2015)

Mikkeliläinen Balanche Breach on ollut kasassa jo vuodesta 2006, kun ala-asteikäiset rumpali Antti Halonen sekä kitaristi Terho Korhonen sen perustivat. Alunperin nimeämätön bändiprojekti toimi vuodesta 2009 alkaen nimellä Damion ja sai aikaiseksi pari demoa sekä ep:n ja teki keikkaa ollen mukana muun muassa Wacken Metal Battle-semifinaalissa. Tänä vuonna marraskuussa nimi vaihtui nykyiseen ja saman tien ilmestyi uusi ep-levy Incarceration.

Saatekirjeessä lupaillaan häikäilemättömän määrätietoista musiikillista näkemystä, joka todella näyttää ja kuulostaa pitävänsä paikkansa. Viiden biisin levyllä on kestoa reilut 17 minuuttia, mutta vivahteita löytyy aivan tarpeeksi. Lopputulos voisi olla jotain mitä tulee, kun laitetaan Stam1na, Enslaved, Insomnium, Bullet For My Valentine tehosekoittimeen ja vatkataan sitä tovi jos toinenkin. Parin minuutin nimikkokappale yhdistelee suomalaista melankoliaa progesävytteiseen ja raskaaseen riffittelyyn, josta löytyy viitettä niin deathiin kuin bläkkiin. Deprivation on myös koukuttavia kitarasoitantoja sisältävä kappale, jonka kertosäkeestä löytyy niin melodiasta kuin vokalisti Aleksi Paasosen soundista pieni vivahde Painia ja Peter Tägtgrenia.

Useless Prey tuo metalliseokseen mukaan Bullet For My Valentinea tai jotain vastaavaa metalcoren popahtavaa elementtiä. Se toimii melkoisena kontrastina raskaammalle paatokselle. Levyn raskain ja useamman kuuntelun jälkeen jalustalle nouseva kappale Cast Aside tuo mukaan Mastodonin tyylisiä kitarasoundeja. Levyn päättävä viisiminuuttinen The Essence of Joy viisiminuuttinen on aika pitkälti kuin eeppinen yhdistelmä edellisistä kappaleista. Kappaleen lopettava kaunis melodia kruunaa levyn.

Pakkohan se on myöntää, että saatekirjeessä luvattu uudehko näkökulma metalliin on täysin eksakti kuvaus levystä. Monin paikoin materiaali kuulostaa hyvin tutulta, mutta se on taidokkaasti tehty ja nimenomaan omiin nimiin sen sijaan, että ketään olisi lähdetty kopioimaan. Valtavasta diversiteetistä johtuen jo viiden kappaleen kokonaisuus on himpun verran hajanainen, mutta kun yksittäiset kappaleet potkivat täysillä ja punainen lanka on kuitenkin olemassa, ei tätä voi kuin kehua. Jos uusi näkemys metalliin pysyy vielä debyyttialbumilla ja kappalemateriaalia vielä hiotaan täyteen huippuunsa, voi tässä olla suomalaisen modernin metallin uusi vientituote tai ainakin jonkinlainen menestystarina.

4/5

Escalane - The Days of Decay (2015)

Jyväskyläläinen poprokkia ja vaihtoehtometallia sekoittava ja soittava Escalane aloitti toimintansa vuoden 2013 lopulla. Noin vuoden verran työn alla ollut debyyttialbumi The Days of Decay julkaistiin niinikään jyväskyläläisen levymerkin Inverse Recordsin toimesta aivan hetki sitten joulukuun alussa.

Levyn aloituspari Waiting For The Sun sekä Singularity tempaisee samantien mukaansa popahtavan tarttuvilla kertosäkeillä yhdistettynä thrashia ynnä muuta raskasta ja modernia metallia muistuttavaan kitaratyöskentelyyn. Popahtava puoli tuo jonkun verran mieleen Paramoren, josta kiitos kuuluu samankaltaisten melodiariffien lisäksi vokalisti Hanna Uimoselle. Singularityn introriffi varsinkin voisi käynnistää jonkun Paramore-hitinkin. Raskaampaa tavaraa isketään mukaan Fading In, Fading Out-biisin thrash-riffittelyllä ja kertosäekin on hieman tuhdimpaa Velcran ja alternative metal-yhtyeiden tyyliin.

Hittivaihde pysyy tiukasti päällä läpi levyn, mistä on osoituksena toinen toistaan tykimpi ja tarttuvampi kertosäe. Sopivana kontrastina potentiaalisille korvamadoille toimii asenteellinen metalliriffittely. Raskaampi Careless ja kevyempi Seven Months jatkavat levyn kaavaa suht tehokkaalla mallilla, mutta vaikka tuotanto on soittoa ja soundia myöten täyttä graniittia, pieni kyllästyminen ja jonkinlaisen räväkkyyden puute vaivaa kappaleissa Reality ja The Spiral. Vastauksena siihen isketään korville levyn ehdottomin korvamato This Disgrace, joka on myös levyn iskevin, tarttuvin ja paras biisi. Vaikka levyn alun kappaleet ovat tarttuvia kuin mitkä, jää tämä soimaan päähän vaikka miten pitkäksi aikaa eikä muusta levystä hetkeen muista mitään. Räväkkyyttä kaipaavalle levyn loppupuoli tuo myös helpotuksen, kun raskailla kitaroilla runtataan upeasti biisissä The Map ja finaalikappaleessa The Days of Decay revitellään ihan oikeasti ja kunnolla. Levyn raskaimmassa biisissä Hannan laulusuorituskin viedään äärimmilleen.

Escalane antaa debyyttilevyllään itsestään erittäin positiivisen kuvan. Tuotannollisesti kaikki on tehty oikein, joskin biisimateriaali voisi kehittyä ja varmasti kehittyykin tulevaisuudessa vaihtelevampaan ja räväkämpään suuntaan. Potentiaalia on vaikka muille jakaa ja se varmasti tulee näkymään seuraavilla julkaisuilla. Tällaisista debyyteistä saisivat monet ottaa mallia.

3,5/5

Dir en Grey - Arche (2014)

2CD Digipak 19,99€ / EMP.fi

Japanilainen alternative/crossover metal-yhtye Dir En Grey julkaisi viime vuonna yhdeksännen studioalbuminsa nimeltä Arche. Mestarillisen ja tajunnan räjäyttävän sekametelisopan Vulgarin (2003) jälkeen yhtye rantautui virallisesti Eurooppaankin levyillään Withering to Death (2005)  ja Marrow of the Bone (2007), joilla yhtye hieman selkeytti tyyliään. Hieman tasapaksuille kokonaisuuksille toi jatkoa erinomainen, jopa progressiivisia elementtejä sisältänyt, henkilökohtainen Dir En Grey-suosikkini Uroboros (2008). Edellinen Dum Spiro Spero (2011) oli siihen nähden jälleen paljon keskinkertaisempi tuotos.

Vaikka Dir En Grey-levytysten taso on ollut hyvinkin vaihteleva innovatiivisen ja niin sanotun ennalta-arvattavan välillä, on yhtye kuitenkin osannut tehdä vähintäänkin mielenkiintoisia kokonaisuuksia omalla tavallaan eksoottisella ja genrerajoja halventavalla tyylillään. Kiinnostavasta tyylistään ja hyvistä kappaleistaan huolimatta kokonaisuuksista vain Vulgar ja Uroboros ovat onnistuneet lähentelemään mestariteoksen kriteereitä.

Archen ensimmäiset hetket tuntuvat kierrättävän Dir En Greyn tuttua, muttavaikeasti paikannettavaa kaavaa. Siitäkin huolimatta levyn aloituskolmikko Un Deux, Soshaku ja Uroko esittelevät yhtyeen kierolla tavalla tarttuvaa vaihtoehtometallia ja Kyon komeaa ja karismaattista äänenkäyttöä aina puhtaasta laulusta örinään. Ensimmäinen aidosti yllättävä kappale on hämyinen ja hitaasti kulkeva Phenomenon, jossa alun psykedelia saa vastapainokseen loppupuolen death metal-soundit. Kevyempää, kauniimpaa ja melodisempaa puolta edustavat Tousei ja Rinkaku tuovat mukavaa vaihtelua raskaamman soitannan väliin.

Tasaiseksi ei voi levyä kutsua, vaikka jokainen kappale edustaa tutun kuuloista Dir En Greyta. Tyyli ja tunnelma saattaa vaihtua ja todennäköisesti vaihtuukin peräkkäisissä kappaleissa. Yhtye kuitenkin osaa pitää palaset koossa vaikka kuinka poukkoiltaisiin tyylilajien ääripäissä. Maittavia kappaleita vaihtelevilla tunnelmilla levyn loppupuolella edustavat raskaammat runttaukset Inferno, Sustain The Untruth sekä Midwife, melodisempi hituri Kukoku No Kyouon ja yhtyeen tyyliin sopivan popahtavat Kaishun sekä Magayasou. Levyn päättävä Revelation of Mankind tarjoaa aloituskappaleen lailla hyvän läpileikkauksen levyn death metalista poppimetalliin rajoittuvasta tyylistä.

Dir En Greyn edelliset julkaisut tuntien Arche ei juuri pääse yllättämään. Muussa tapauksessa "yllätyksettömyys" on sana, joka ei sovi tälle yhtyeelle. Albumi on täynnä upeita kappaleita, joissa rokin äärilaitoja yhdistellään häpeilemättä mutta taidokkaasti. Ainut purnaamisen arvoinen aihe on se, että tämän tyyliselle yhtyeelle tällaiset yli tunnin mittaiset levyt ovat kenties vähän yliampuvia. En voi kuitenkaan väittää, etteikö mielenkiinto pysyisi alusta loppuun. Arche on taas upea ja taidokas levy Japanin parhaalta yhtyeeltä, vaikka ihan mestariteoksen tasolle ei päästäkään.

4/5
 2-CD Digipak 19,99€ / EMP.fi

Egokills - Creation (2014)

 Metallin alalajeja on nimetty vaikka ja kuinka, mutta en ainakaan itse muista koskaan aikaisemmin kuulleeni sellaista subgenreä kuin hippimetalli. Sellaiseen osastoon ovat kuitenkin itsensä lokeroineet tamperelaisen Egokillsin jäsenet. Viime vuonna julkaistu Creation on yhtyeen esikoisalbumi. Jonkun verran nimeä ovat jäsenet jo tätä projektia aiemmin tehneet, sillä aiemmista meriiteistä löytyvät esimerkiksi Bloodpit, My Fate ja Uniklubi.

Musiikillisesti Creationilla ei ole mitään tekemistä hippien kanssa, paitsi siinä missä hippiys on vaihtoehtoinen elämäntyyli, edustaa Egokillsin musiikki vaihtoehtometallia. Raskaista riffeistä ja popahtavista kertosäkeistä tulevat kovasti mieleen Suburban Tribe, Hybrid Children ja jollain tavalla myös tyylilajista toiseen poukkoileva Waltari. Laulaja Janne Selon nariseva nasaaliääni on myös jotain Kärtsy Hatakan ja Mike Pattonin väliltä, eli toimii omassa tyylissään erinomaisesti.

Levyn 11 kappaleesta löytyy roppakaupalla groovea sekä vesiselvää radiokelpoista hittipotentiaalia. Levyn avausbiisi Reckoning tarjoaa jo heti kättelyssä tarttuvaa ja mukaansa tempaavaa meininkiä. Samaa iskevää sarjaa syötetään peräjälkeen keskitempoisista hittiveisuista aina vauhdikkaampiin tykityksiin, kuten Lifestruck, Metamorphosis ja lähes panteramainen Shift. Creationin parhaimmistoon nousee todella tarttuva ralli Spiral sekä vastaavanlainen Reason Reborn. Levyn hienoimpia hetkiä tarjoaa viimeisen biisin To Follow the Sunin lopun pariminuuttinen kaunis pianosonaatti. On kappale muutenkin kuuden ja puolen minuutin kokonaisuudessaan varsin hieno teos.

Creation on tuotannollisesti ammattitaitoinen levy, joka on tyylillä tehty ja soitettu. Egokills olisi tosin voinut ammentaa hippiasennetta enemmänkin ja lisätä kappaleidensa mausteeksi vaikka hippiajan psykedeellistä vivahdetta. Muunlainenkin kokonaisuuden sisäinen diversiteetti olisi antanut väriä muuten hyvin toimivalle biisimateriaalille. Tällaisenaan hivenen ennalta-arvattava ja yllätyksetön levy tarjoaa kuitenkin miellyttävän kolmevarttisen kuuntelukokemuksen, joka ei vaadi kuuntelijalta liikoja. Helppo kuunnella ja helppo sisäistää, mutta viihdyttävyysaste pysyy silti korkealla alusta loppuun.

3,5/5

V For Violence - The Book of V (28.08.2015)

Alternative (metal ja rock) pitää sisällään musiikillisia elementtejä melkein laidasta laitaan. Määritelmästä on vaikea sanoa etukäteen mitään, mutta melko usein sillä on jotain tekemistä industrialin ja/tai nu metalin kanssa. Tähän lokeroon sopii helsinkiläinen V For Violence, joka julkaisi esikoislevynsä jo vuonna 2009, mutta jatkoa se saa vasta 28 päivä tätä kuuta julkaistavalla kakkosalbumilla The Book of V. Levyn on miksannut useammastakin suurtuotannosta tuttu Hiili Hiilesmaa, masteroinut Amorphistakin työstänyt Svante Forsbäck ja vierailevina tähtinä on jäseniä muun muassa Turisaksesta ja Zoo Crewsta.

Levy käynnistyy tuotannollisesti voimakkaalla repäisyllä The Hated Saint, joka osoittaa, että ainakin yksi vaikutteeksi mainittu artisti, eli Marilyn Manson, on ihan paikkansa pitävä. Jarkko Lähderannan puhtaasta narinalaulannasta tulee kovasti mieleen Manson, mutta murinavokaaleista voisi vedellä johtopäätöksiä esimerkiksi vaikka Kornin suuntaan. Vauhdikkaasta ja voimakkaasta, vaikkakin hieman hätäisen tuntuisesta avausraidasta siirrytään tukevampaan ja melodisempaan, jopa hittipotentiaalia omaavaan The Downfall Pt. I: To Feel Aliveen. Kappaleessa on groovea kuin Kornin hiteissä ikään.

Pääasiallisesti mainitut yhtyeet kuuluvat eniten vaikutteista, mutta raskaampaa osastoa voisi verrata Machine Headiin ja industrial-elementtejä Turmion Kätilöihin. Tukevat kitarariffit ovatkin mukavaa kuunneltavaa, ja parhaimmillaan ne potkivat persiille kuin vihainen hirvi. Esimerkkinä mainittakoon ytimekkäästi nimetty What The Fuck! sekä Sodomedia. Melodisempia ja hämyisempiä jumituksia ja levyn parhaimmistoon nousevia teoksia ovat I Need You ja etenkin God on a Trial. Edellisten kaltaisia olisi levylle voinut puristaa enemmänkin. Kappaleet tuntuvat kaikesta energiastaan huolimatta polkevan paikallaan ja jauhavan samaa kelpo ideaa loppuun liiankin nopeasti.

Kokonaisuutena noin kolmevarttinen The Book of V on tasapaksu ja itseään toistava kiekko. Sitä kuitenkin kompensoidaan ihan onnistuneesti loistavilla tuotantoarvoilla ja muhkealla soundilla. Yksittäisinä irtokappaleina levy on parhaimmillaan ja suhteellisen universaalin soundinsa ansiosta tämä on ihan kelvollista lääkettä Kornin ja Marilyn Mansonin puutteeseen. Edellämainittujen ystäville erittäin suositeltava tuttavuus, mutta on ihan menevää takomista irtohitteinä, vaikka ei vaihtoehtometallin suurkuluttaja olisikaan. Suomalaisittain kohtuu hyvin onnistunut genrensä edustaja.

3/5