Yhdysvaltalainen sinfonista progemetallia puskeva kahden hengen bändi Mechina on ollut kasassa vasta reilun kymmenen vuoden ajan ja albumeita on kertynyt kaikkiaan jo kuusi kappaletta. Itseltäni yhtyeen historia on mennyt täysin ohi, kunnes kuulin viimeisintä tammikuussa julkaistua Progenitoria.
Levyn käynnistää lyhyt instrumentaalitunnelmointi Mass Locked, joka nostaa odotukset toiseen potenssiin upealla tieteishenkisillä sävyillään. Ja sinfonista tekniseen deathiin viittaavaa metallimusisointiahan sieltä onkin tulossa intron jälkeen. Tematiikka on selvästi sci-fiin viittaavaa, mutta yhtenäisyyttä löytyy esimerkiksi Shade Empireen. Ashes of Old Earth on melko suoraviivainen melodiaryöpytys, mutta seuraava Starscape iskee massiivisiin riffeihin djentin makua. Oman lisähöysteensä mukaan tuo monimuotoinen vokalisointi: on örinää, puhdasta laulua ja lisäksi vielä vieraileva naislaulaja Mel Rose.
Otsikollaan tieteishenkeä uhkuva Cryoshock on yksi levyn upeimpia tyylinäytteitä. Synkkä tunnelma ja Leprousin tyyliset raskasvetoiset kitarakuviot tekevät tehtävänsä. Biisi kulkee lähes kokonaan yhden soinnun varassa, joten on ihan kunnioitettava saavutus saada näin hypnoottinen ote ilman alati vaihtuvia sointuasteikoita tai muuta kikkailua. Tokihan ne riffit koukeroivat oikein upeasti, mutta se asteikko ei tunnu vaihtuvan sitten millään, eikä sitä sen puoleen osaa kaivatakaan. The Horizon Effect jatkaa lumoavalla ja pelkistetyllä tyylillä. Parin kevyemmän, eli örinättömän, teoksen jälkeen murinalaulu palaa kuvioihin levyn mahtipontisimmassa kappaleessa Anagenesis. Sävyjä on niin peli- kuin elokuvamusiikista muistuttaen ainakin kaukaisesti Jeremy Soulen sävellyksistä. Samalla periaatteella voisi heittää ilmoille pakollisen Wintersun-viittauksen. Avaruudellisia aiheita kuitenkin ammennetaan, mistä otsikotkin hyvin pitkälti kielivät. Planetfall on levyn äkäisin kappale Shade Empiren sekä Septicfleshin tyyliin. Levyn päättävä nimikkokappale on myös eeppistä kamaa. Biisin melodia on levyn mahtipontisinta antia ja pienet etnoviritteet ovat erittäin manio lisuke.
Progenitor ei ehkä ole lajissaan maailman kekseliäin tapaus, mutta se miksi albumi toimii on ehkäpä kokemuksen aikaan saamaa. Näennäisen hyvin toimivat ja suhteellisen yksinkertaisiin ratkaisuihin nojaavat kappaleet kohtaavat materiaalista kaiken tarpeellisen irti saavan tuotantopuolen. Viidenkymmenen minuutin mittaiselle albumille ja sen kuudesta kymmeneen minuuttiin kestäviin kappaleisiin on saatu seesteisen elokuvamainen, mutta hyvin voimakas ja lumoava tunnelma, joka pitää tiukassa otteessaan alusta loppuun saakka. Sinfonisen progemetallin ystävien ei kannata ohittaa tätä tapausta.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti