tiistai 7. huhtikuuta 2015

Steven Wilson - Hand. Cannot. Erase. (2015)



Parhaiten yhtyeestään Porcupine Treesta tunnettu Steven Wilson aloitti omaa nimeään kantavan soolouran vuoden 2008 levyllään Insurgentes. Samoihin aikoihin Porcupinen jäädessä telakalle julkaistiin toinen ja jo reilusti enemmän oman näköinen Grace For Drowning (2011). Kolmas The Raven That Refused To Sing (And The Other Stories) otti jo pesäeroa aikaisemmista levyistä kuulostaen Pink Floydin sijaan muilta 70-luvun progressiiviselta rock yhtyeiltä. Hand. Cannot. Erase. -levyltä kuultu ensimmäinen lohkaisu, nimikappale, olikin hieman hämmentävä. Yksinkertainen, lähes hitiltä kuulostava kappale, josta löytyi niinkin yllättäviä yhtymäkohtia kuten Coldplay tai Anathema.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin toimiva Hand. Cannot. Erase. antoi odottaa jotain helpommin lähestyttävää ja soitoltaan ja tunnelmaltaan kevyempää materiaalia. Levyn intro First Regret ja sitä seuraava kappale 3 Years Later kuitenkin vesittävät moiset ajatukset. Syvissä progressiivisissa vesissä tässä mennään. Tunnelmassa on ehkä kuitenkin aiempaa enemmän huolettomuutta ja keveyttä. Nimikkobiisin jälkeen soivat Perfect Life ja Routine antavat jonkinlaista osviittaa elokuvamaisemmista sfääreistä. Jälkimmäisestä tuleekin etäisesti mieleen Tim Burtonin hovisäveltäjän Danny Elfmanin tuotosten rauhallisemmat väliosiot.

Home Invasionin intro on sävyiltään hieman samanlaista kuin Opethin uudelta aikakaudelta. Liekö syynä Wilsonin ja Åkerfeldtin yhteistyö ja yhteinen projekti Storm Corrosion, joka nivoutti yhteen sekä Opethin että Porcupine Treen kieroutuineimmat äänimaisemat. Molemmissa yhtyeissä on ollut jotain samaa jo aikaisemminkin, mutta varsinkin tuon yhteisen musiikillisen kokeilun jälkeen samankaltaisuuksiin on kiinnittänyt enemmän huomiota. Regret #9 ja sen mieletön syntikkasooloilu tuo mieleen niin ikään ruotsalaisen Dan Swanön ainoan soololevyn Moontowerin vuodelta 1999. Lyhyen tunnelmoinnin Transciencen jälkeen metallisempia sävyjä roiskitaan korville 13 minuuttisessa Ancestralissa, joka on kuin kokoelma Wilsonin aikaisempien levytysten vaikutteita. Levyn lopputunnelmissa laahaava Happy Returns rauhoittaa mielen jälleen kerran mahtavan Pink Floydin suuntaan kumarrellen. Kun viimein levyn päättävä instrumentaali Ascendant Here On.. hiljenee, on mieli yhtä kokemusta rikkaampi.

On myönnettävä, että ensimmäisen maistiaisen jälkeen odotukset levyä kohtaan eivät olleet niin kovat, kuin edellisen albumin perusteella olisi voinut. En silti ihmettele, miksi juuri nimikkokappale valittiin edustamaan levyä. Jo ensikuuntelulla Hand. Cannot. Erase. paljastuu jälleen kerran upeaksi Wilson -kollaasiksi, joka kuoriutuu kuuntelu kuuntelulta paremmaksi ja syvemmäksi kokonaisuudeksi. Useamman kuuntelun jälkeen on kuultavissa samat vanhat Piikkisikapuu- ja Steven Wilson -vaikutteet, mutta myös paljon uusia vivahteita. Aivan edeltäjänsä huikeuteen ei tämä levy kuitenkaan yllä, vaan tyytyy olemaan vain erittäin hyvä levy, joka kuitenkin tarjoaa aivan toisenlaisen matkan hämyisen taiderockin maailmaan.

4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti