Demonic Death Judge - Seaweed (2017)

Nimeä Demonic Death Judge maistellessa mieleen saattaa helpostikin tulla ärhäkkäämpi death metal. Kolmannen albuminsa vuoden alkupuolella pyöräyttänyt hesalaisnelikko edustaa vihjailevasta nimestään poiketen stoneria ja sludgea metalliin sekoitettuna. Itse levylaatikko merenalaisine kuvituksineen on hyvinkin innostava ja houkutteleva.

Kolmen vartin mittainen Seaweed käynnistetään soraisilla ja groovaavilla riffeillä kappaleissa Taxbear ja Heavy Chase, jotka voisi hyvinkin maittavan erityisesti Dopethronen, Kyussin ja Mastodonin sekä vastaavien ystäville. Puhtaampaa kitarasointia tuodaan mukaan pidemmän kaavan nimikkokappaleessa ja leijailevaa, miltei psykedeliaan kallistelevaa tunnelmointia tarjoaa raskaan paatoksen hetkeksi pysäyttävä sorainstrumentaali Cavity.

Jos albumin alkupuolisko onnistui potkimaan tärykalvoja, mielestäni loppupuolisko viimeistelee asian oikein ytimekkäästi. Backwoodsissa laahaavan runttauksen lisäksi kuullaan kevyempää tunnelmasoitantaa doomahtavaan tahtilajiin venytettynä. Loppupuoliskolla kappaleiden kestot nousevat noin seitsemään minuuttiin ja se näkyy kappaleiden monimuotoisemmassa rakenteessa. Rouheasti alkanut kiekko kallistuu iltaa kohti myöskin tunnelmaltaan, joka tiukentuu loppua kohti. Pure Cold ja Saturnday, niin mainioita teoksia ovatkin, kalpenevat suorastaan albumin suomeksi otsikoidulle, melodioilaan kaihoisia merimaisemia maalailevalle päätösraidalle Peninkulma.

Seaweed julkaistiin tammikuisena perjantaina, joka tänä vuonna sattui olemaan kolmastoista päivä. Epäonneksi se ei ainakaan albumin kohdalla koitunut, mutta kenties näiden kehujen lykkääntyminen voidaan pistää sen piikkiin. Kolmen ja puolen kuukauden välillä tehokaskin luukuttaminen on vain osoittanut albumin olevan todella kovaa kamaa, jota ei kuuntelemalla puhki kuluteta. Lieneekö kyseessä tämän vuoden kovimpia kotimaisia albumeita.

4,5/5

 

Mastodon - Emperor of Sand (2017)

Stoneria ja sludgea progressiivisella otteella murjova jenkkibändi Mastodon julkaisi viidennen albuminsa The Hunter vuonna 2010. Kyseinen kiekko lähti heräteostoksena matkaani kaupan hyllyltä ja siitä vaikuttuneena kuunteluun lähtivät myös yhtyeen aikaisemmat eepokset. Niistä ne todelliset helmetkin löytyivät, kuten vaikkapa erinomaiset Crack The Skye (2009) ja Leviathan (2004).

Vanhemmilta albumeilta löytyi kaikenmoisia hämyisiä koukeroita progen ja stonerin äärilaidoilta, jotka The Hunterilla oli vedetty asteen verran suoraviivaisempaan suuntaan. Rosoinen soundi kera psykedeelisten nyanssien antoi kuitenkin sen verran reilusti tarttumapintaa lukeutuakseen vanhempien levyjen raskaaseen sarjaan. Sitten tuli Once More 'Round The Sun (2014), joka veti mutkat suoremmiksi, jota kuunteluystävällisyydeksikin voitaneen kutsua. Samalla linjauksella jatketaan myös tuoreella Emperor of Sand-albumilla.

Levyn aloitus on melko rautainen Sultan's Curse, jonka jälkeen eteen paiskotaan ehkä jopa turhankin helposti lähestyttävää Mastodonia. Kokonaisuuden hittimäisin Show Yourself on soundejaan myöten vähiten yhtyeen tähänastista tuotantoa muistuttavaa rallattelua. Suorasukaisuus ei välttämättä ole paha asia ja yllättäen hiukan riffeiltään Kornia muistuttava Steambreather jää melko helposti soimaan päähän.

Vaikka suurin osa levystä ei aivan yhtä suurta vaikutusta tee kuin vanhemmat kiekot, löytyy kokonaisuudesta herkullisemmatkin hetkensä. Hämyistä tunnelmaa tavoitellaan parhaiten vivahteikkaassa Roots Remainsissa ja vauhdikkaampaa ryminää tarjoillaan Scorpion Breathissa. Päätöskappale, hieman vajaan kahdeksan minuutin Jaguar God on akustisine introineen levyn huikeimpia hetkiä. Balladinomaisen alkuherkistelyn jälkeen kappale kasvaa liki eeppisiin mittasuhteisiin sisältäen kaikenmoista rytmikästä kompittelua ja progeilua. Mistä lie mieleeni tuli jossain määrin Muse, mutta onpa kappale joka tapauksessa yhtyeen parhaimmistoa.

Emperor of Sand on saanut osakseen kaikenmoista (some)kritiikkiä muun muassa siitä, että yhtye olisi mennyt sillä kaupalliseen suuntaan. Vastapainikkeena kitaristi Bill Kelliher on kritiikistä kiivastuneena ilmoittanut tekevänsä vaikka poppilevyn, jos vain huvittaa. Niin tai näin, itse en levyä ihan kaupalliseksi kutsuisi, mutta on se vaan piirun verran vähemmän ajatuksia herättävä ja ytimiä poraava kokonaisuus kuin vielä seitsemän vuoden takainen The Hunter. Vanhemmista julkaisuista puhumattakaan. Mastodonin oma soundi on kuitenkin kuultavissa suoraviivaisemmankin musisoinnin taustalta ja se viehättää edelleenkin ja varsinkin Once Moren ystäville tämä maistuu mannalle. Eikä tämä nyt muutenkaan mikään täysin keskinkertainen levytys ole.

3,5/5

Napalm Ted - Fleshbox EP (2017)

Oulussa pesivä grindcore/death metal-yhtye Napalm Ted on edennyt parivuotisen levytysuransa aikana jo neljänteen kokonaisuuteensa. Edellinen (splitti)albumi suollettiin ulos viime syksynä samaa genrelokeroa edustavan Mustasuon kanssa.

Tuttuun tapaan Napalmiteron EP on ahdettu reiluun kymmeneen minuuttiin ja on miltei huomaamattomasti kelattu läpi useampaankin otteeseen. Kuuden kappaleen mittainen turpiinvetorupeama vie yhtyeen tyyliä edelleenkin hiotumpaan ulkomuotoon, vaikkakaan yllätyksiä se ei juuri pidä sisällään.

Minilevy on koostettu pääosin minuutin parin kellottavista rykäisyistä, mutta huomion vie se levyn ehdottomasti eeppisimpiin mittoihin venytetty yli kolmeminuuttinen Head On. Nasevien death metal-riffittelyiden ohella mättöä vastapainotetaan paikoittaisella hidastelulla. Tällaista toivoisi seuraaville kokonaisuuksille lisääkin. Herkullista tykittelyä on myös kokonaisuuden päättävä The Deadline.

Varmaankin on tullut mainittua jossain aikaisemmassa Napalm Ted-arviossani, että tyylilaji ei ole koskaan ollut täysin omiani, jos ollenkaan Siitä Napalmitero ansaitseekin hatunnoston, että sai allekirjoittaneenkin jollain tasolla innostumaan tämänmoisesta mättömusiikista. Seuraavaa etappia odotellessa, oli se sitten minilevy, splitti tai kenties jopa täysipitkä.

3,5/5

Ulver - The Assassination of Julius Caesar (2017)

Wikipedian määritelmän mukaan Ulverin tuorein tuotos The Assassination of Julius Caesar on kokonaisuudessaan yhtyeen kolmastoista täysilaidallinen. Tästä faktasta huolimatta neljä edellistä albumia, kaksi puoliliveä, psykedeelinen cover-levy sekä Sunn O)))-yhteistyö, tuntuvat enemmän sivutuotoksilta ja edellinen niin sanotusti normaali studioalbumi oli kuuden vuoden takainen Wars of the Roses (2011). Mutta eipä yhtyettä voi laiskaksi väittää, kun mainittujen lisäksi vuoden takainen semilivelevy ATGCLVLSSCAP sai jatkoa jo loppuvuodesta Riverhead-soundtrackin myötä.

Voinen väittää Ulverin kärsineen jonkinasteisesta tasapaksuisuudesta ja kehää kiertävästä luonteesta sitten täydellisyyttä hipovan Shadows of the Sunin (2007), vaikka kaikki senkin jälkeiset albumit ovat ainakin minulle maistuneet. Sinänsä itsensä toistaminen ei ole ihme, kun kaikki vähänkään pidemmät kokonaisuudet yhteenlaskettuna julkaisutahti on Bergtattista (1995) alkaen noin levy per vuosi. Kun yhtye sitten päätti ilmoitella tästä albumista mainiten sen olevan poppilevy, olivat odotukset pitkästä aikaa melko korkealla juurikin siitä syystä, että yhtyeen aiemmin niin sulavan kameleonttimaiseen ja uudishenkiseen luonteeseen se uudistuminen nimen omaan juuri sopiikin täydellisesti.

Poppilevy ei tietenkään tarkoita poppia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo ensimmäinen singlelohkaisu Nemoralia toi kummasti mieleen muun muassa Depeche Moden, David Bowien ja Massive Attackin. Ulverin mittakaavalla tämä voi jo hyvinkin tarkoittaa poppia. Samoilla sävyillä jatkaa levyn hypnoottisimmat yhdeksän ja puoli minuuttia tarjoava, yhden junnaavan bassolinjan päälle kasattu psykedeelinen Rolling Stone.

Vaikka yllätysmomentin varjolla päälle vyöryvä biisikaksikko saakin hilajiseksi, varsinainen, kenties tasaisempi, mutta myös varmempi kappalemateriaali lähtee juoksemaan So Falls the Worldista, jossa Shadows of the Sunin tyylinen maalailu kohtaa Pet Shop Boysin tapaisen elektrosäksätyksen. Kaunis, tunnelmallinen, liki herkkä Southern Gothic potkii koko kasarielektrohittigenreä haaroväliin, niin että Depeche Modeakin itkettäisi. Kristofferin pehmeä laulanta on venynyt suuntaan jos toiseenkin, mutta viimeisillä levyillä suoritus on ollut tasaisen varmaan. Tässä aihiossa jyhkeä tulkinta tuntuu saavan täysin uusia tummia ulottuvuuksia.

Soundimaailma ja melodiat tuovat monin paikoin mieleen kaiken mitä yhtye on luonut Blood Insiden jälkeen, mutta konsepti tuntuu Julius Caesarilla olevan hivenen suoraviivaisempi. Angelus Novus tarjoilee viipyilevän hämäriä tunnelmia, josta jatketaan kierolla tavalla pirteämmällä, mutta alakulotteisella synapoppiteoksella Transverberation. Ulveria on voinut kuvailla melkein millä tahansa adjektiivilla, mutta tarttuva ei ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tullut mieleen. Nyt sekin on koettu. Kenties tarttuvinta kertoa on luvassa kappaleessa 1969. Päätösraita, noin kahdeksan minuutin liki trancemainen Coming Home, irrottautuu tarttuvista iskusävelmistä hetkistä ajaen kuuntelijan unenomaiseen horrokseen, josta onkin helppoa napauttaa levy uusintakierrokselle.


The Assassination of Julius Caesar tuo vaihteeksi jotain uutta Ulverin musiikilliseen ulkomuotoon. Tavallaan tämä ei yllätä, mutta viimeisimmät albumit huomioiden suunta on toinen kuin olisi pahimmillaan voinut odottaa. Albumin viehätys piileekin siinä, mitä Ulverin kuunteleminen oli noin 15 vuotta sitten kun ensimmäisiä kertoja tutustui yhtyeen tuotantoon. Jokainen albumi oli erilainen, melkein oma maailmansa. Tasaisen välivaiheen jälkeen tuntuu jälleen siltä, että Ulver on luonut nahkansa ja löytänyt sisäisen sutensa.

4,5/5