keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Burning Point - Burning Point (2015)

CD 13,99€ / EMP.fi
Ahosen Petellä on ilmeisesti palava tarve ilmaista heavy metal-innostustaan useammankin nimikkeen turvin. Sivuprojekteista Ghost Machineryn uutukaista on odoteltu jo viisi vuotta, mutta vuoden alussa Stargazery julkaisi levyn ja kitaravirtuoosin pitkäikäisimmältä yhtyeeltä Burning Pointilta ilmestyi kuudes, omaa nimeä kantava kokopitkä kesäkuussa. Vokalisoinnit saivat kuitenkin herralta jäädä, kun miesporukan keulakuvaksi saapui Battle Beastista lähtenyt Nitte Valo.

Oopperalaulajattaria tuntuu olevan nykyään kyllästymiseen asti, mutta Valon kaltaisia aitoja heavy metal-vokalisteja soisi olevan enemmänkin. Naisen ulosanti sekä ääniala on jotain Bonnie Tylerin ja Bruce Dickinsonin välimaastosta. Joka tapauksessa se ei ole kotoisin tältä vuosituhannelta, mikä on vain hyvä asia perinteiseen kallistuvan heavy metalin ollessa kyseessä.

Levyn aloitus on huikeaa heavy metal-tykitystä. Avausraita In The Shadows on alle kolmeminuuttinen vauhtiralli, jonka nopeudelle tuo kontrastia sinfosia elemenntejä sisältävä All The Madness. Sama meno jatkuu powermetalmaisessa Signs of Dangerissa, levyn ehkä tehokkaimmassa melodiaryöpytyksessä Find Your Soulissa, tarttuvassa Heart of Goldissa ja melankolisessa My Darkest Timessa. Kappaleissa on lainailtu heavy metalin toimivimmat kliseet aina Iron Maidenista Whitesnakeen ja Judas Priestista Kissiin. Kitarariffit potkivat, melodiat tarttuvat, kertosäkeet tarttuvat vieläkin enemmän ja soolot ovat millintarkkoja tilutulituksia.

Levy on loppuun saakka tasaisen varmaa melodisen hevin ilotulitusta niin hyvässä kuin pahassa. Dawn of the Ancient War ei juuri yllätä aikaisempien kappaleiden jälkeen, mutta Into The Fire on alkupuoliskon kaltainen voimaralli. Levyn viimeisinä sivalluksina toimivat Queen Of Fire ja Blackened The Sun ovat toimivia heavytykkejä. Eikä levyn päättävä Kiss-cover I've Had Enough (Into the Fire) jää omien sävellyksien varjoon.

Burning Point tarjoaa kolmen vartin levyllisen heavy metalin kliseitä, mutta erittäin toimivaan muotiin survottuna. Tuotantopuoli on juuri sellaista, mitä sopii odottaakin jo 16 vuotta samalla nimellä toimineelta yhtyeeltä. Soundit ovat siis melko muhkeat. Hittivaihde pysyttelee koko levyn keston ajan päällä ja vaikka vaihtelevuutta olisi voinut olla enemmänkin, ei tätä kuunnellessa ainakaan ehdi tylsistymään. Burning Point on lyhyesti sanottuna taidokas ja voimakas albumi. Nitte Valon heavytulkinnalle vielä kerran iso kiitos ja kumarrus.

3,5/5

 

tiistai 29. syyskuuta 2015

Horna - Hengen Tulet (2015)

Perinteisen suomalaisen black metalin tummanpuhuvasta graniitista veistetty kulmakivi Horna julkaisi toisen demokasettinsa Hiidentornin vuonna 1997, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna cd-versiona. Kyseinen julkaisu teki suuren vaikutuksen vasta pari vuotta black metalia kuunnelleeseen nuorukaiseen. Yhtye on niitä harvoja kotimaisia perinteisen linjauksen mustan metallin yhtyeitä, joilla levytysten taso on pysynyt laadukkaana ja tasokkaana vaikka kaikenmaailman EP-levyjä, splittejä sun muita underground-julkaisuja on syösty ilmoille aivan saatanan paljon.

Juuri julkaistu Hengen Tulet on Hornan jo yhdeksäs kokopitkä. Vaikka minulle on yhtyeen kuuntelu jäänyt viime aikoina vähemmälle, olivat odotukset silti kovat. Varsinkin sen jälkeen, kun levyn aloittava mustan metallin henkeä huokuva Amadriada lohkaistiin kuunneltavaksi Youtubeen. Ajan Päättyessä jatkaa samankaltaista vanhojen kunnon Mayhemin ja Darkthronen viitoittamaa synkkää tietä, mille kontrastia tarjoaa hitaanpuoleinen synkistely Nekromantia.

Levyn alkupuoli on pirullisen tehokasta ja päälle vyöryvää materiaalia, mutta niin on myös loppupuolisko. Kuuden minuutin eepokset Saatanalle ja Puhdas sekä hivenen lyhyempi Ikuisuuden Kynnyksellä ovat malliesimerkkejä Hornan teoksista ja helposti verrattavissa parin vuosikymmenen takaisiin klassikoihin. Black metalin kalmainen tunnelma, aggressiivisuus sekä synkkyys on vangittu upeasti vanhahtaviin soundeihin ja kireisiin kitaravalleihin Spellgothin niin sanotusta tulkinnasta puhumattakaan. Viimeisenä soiva kaksikko Hurmos sekä Profeettasi päättävät levyn perinteisen ysikytluvun tyylisiin tunnelmiin, joista ei puutu nostalgian tunnetta eikä yhtyeen tinkimätöntä tyyliä.

Kokonaisuutena Hengen Tulet on sitä samaa tuttua Hornaa, mutta juurikin siksi erittäin toimivaa 90-luvun hengessä kulkevaa bläkkiä. Jos yhtyeen tyyli nojautuisi enemmän ideologiseen paatokseen kuin musiikilliseen taidokkuuteen ja biisinkirjoitukseen, voisi tasaisuudesta tai jopa tasapaksuudesta purnata, mutta niin ei ole Hornan tapauksessa koskaan ollutkaan. Hengen Tulet tarjoaa kolmisen varttia sellaista mustaa energiaa, ettei varmasti jää epäselväksi, miksi juuri Horna on suomalaisen black metalin tärkeimpiä ja merkittävimpiä nimiä.

4/5

The Physicists - My Love Is Dead (2015)

Helsingistä ponnistava industrial metal-poppoo The Physicists sotii ikivanhaa bändikeskeistä muottia vastaan suhtautumalla kokoonpanoon piristävän kevytkenkäiseksi. Vajaan kymmenen vuoden aikana on saatu aikaiseksi vain yksi single, EP sekä debyyttilevy, mutta ainakin kitaristeja ja rumpaleita on kierrätetty iso liuta. Saatteessa luonnehditaankin yhtyettä artistien kommuuniksi, jossa ei koeta mielipahaa, jos joku käy vain kääntymässä yhtyeen rivistössä ja siirtyy samantien muiden harrastuksiensa pariin. Yhtyeen toinen albumi kantaa nimeä My Love Is Dead.

Otsikoita silmäilemällä tulee hieman ristiriitainen kuva, onko yhtye vakavasti otettava vai huumorimielessä liikenteessä. Joka tapauksessa levyn ensimmäiset raidat Sundae sekä Travel Song kuulostavat jonkun verran Marilyn Mansonilta tai Kornilta. Ainakin tuotantopuolelta. Soundi onkin erinomaista. Biisit ovat kuitenkin hieman hätiköidyn ja ehkä myös keskeneräisen oloisia koekappaleita. Mielenkiintoisissa ja upeissa konesoundeista löytyy vähän samaa kuin Nine Inch Nailsilla ja tyylistä virolaisen Forgotten Sunrisen kaltaista outoutta.

Hyvistä mielikuvistaan huolimatta materiaalista on vaikea löytää mainittujen yhtyeiden tapaista tarttuvuutta. Jonkinlaista vetoa on kuitenkin saatu hauskasti nimettyyn hittiveisuun Wayne Newton Hullabaloohon ja oudolla tavalla miellyttävään Being Normaliin. Muuten kappaleissa lähinnä löytyy hyvä kohta tai pari, joita on sekoiteltu randomilla muiden osioiden kanssa yhteen. Yksi levyn tehokkaimmista veisuista Call of the Underworld on harmillisen lyhyeksi jäänyt hittikelpoisempi tykitys.

NIN-tyylisellä hitaalla rumpujytkytyksellä ja konepörinällä polkeva White Wine päättyy tyylilajiin nähden erikoisella torven ja hanurin marssitahditteluun, joka kymmenen sekunnin ajan introittaa levyn päättävää ytimekkäästi otsikoitua kappaletta Fucked. Hitaampi ja hämyisempi päätösraita voisi olla tunnelmallinenkin, mutta esitys jää melko tönköksi. Levyn loppuun on tungettu vaihtoehtoiset versiot kappaleista Sundae, Babylon sekä Fucked, jotka ovat perusversioita piirun verran toimivampia esityksiä.

Vaikka kuinka My Love Is Dead yrittää olla oivalta ja kekseliäs sekä jonkun verran omaperäinenkin, on se kuitenkin kokonaisuutena varsin sekava ja keskeneräisen oloinen kollaasi. Kappaleet ovat kuin hyviä ideanpoikasia, joista kuitenkin jää jotain olennaista puuttumaan. Ihan kuin palapeli, jonka paloista osa puuttuu ja osa on väärästä laatikosta. Esikoisalbumia en ole koskaan kuullut, mutta ainakaan tämä toinen ei kovin suurta vaikutusta tehnyt. Tuotantopuoli on kuitenkin kunnossa ja omaa tyyliä löytyy, joten ei liene mahdottomuus, että yhtyeen seuraavilla levyillä näistä raakileista kypsyy jotain todella omaperäistä ja luovuutta uhkuvaa tehdasmetallia ja ennen kaikkea tiivis kokonaisuus.

2/5  

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Pyramaze - Disciples of the Sun (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Tanskalainen power metal-yhtye Pyramaze on perustettu vuonna 2001 ja albumeja on tähän saakka ehitnyt kertymään jo neljä kappaletta. Tänä vuonna julkaistiin niistä viimeisin Disciples of the Sun.

Levyn aloittava The Battle of Paridas on melkoisen mahtipontista power metal-sinfoniaa ja näennäisprogea. Progressiivisuus on siis lähinnä paikoittaisia polyrytmistä kikkailuja, ei sen kummempaa. Seuraavana soiva nimikkokappale toimii myös ihan hyvin, mutta lähes räjähtävän aloituksen jälkeen ei oikein yllätä millään osa-alueella. Tarttuvampaa potkua tarjoaa hyvinkin perinteisen nykypowerin kuuloinen vauhtiralli Back For More, jonka jälkeiset Genetic Process ja Fearless jäävät etäisemmiksi biiseiksi hyvistä yrityksestään huolimatta.

Disciples of the Sunin biisimateriaali on päällisin puolin erittäin toimivaa, mutta biisejä vaivaa samaan aikaan sekä tasaisuus että epätasaisuus. Kappaleet on enemmän tai vähemmän samalla muotilla tehtyjä, mutta noin joka toinen teos on levyn tasoon nähden keskinkertainen. Levyn keskivaihe jää helposti avausraidan ja viimeisten kappaleiden varjoon. Vain pari mainitakseni, Hope Springs Eternal sekä erityisesti kokonaisuuden tehokkain sivallus When Black Turns To White ovat upeita kappaleita. Viimeisenä soiva pariminuuttinen lyhäri Photograph on myös askel mielenkiintoisempaan suuntaan ja melkein oikeasti sinne progeiluun päin.

Disciples of the Sunin kuunteleminen ketuttaa oikeastaan vain siksi, koska pienellä säätämisellä ja viilaamisella kokonaisuus olisi voinut olla todella huikeaa voimametalliryöpytystä, jolla voisi vedellä Dream Theateria ja Kamelotia kuonoon. Eikä vika siis ole siinä, että levyllä olisi huonoja kappaleita, vaan siitä, että ne laiskemmat kappaleet olisivat terävämpinä hitteinä kompittaneet niitä onnistuneempia tykityksiä. Viivan alle jää paljon, mutta paljon enemmän olisi näin hienon suorituksen pohjalta voinut saada aikaiseksi. Eipä sillä, etten tätä kuuntelisi muutamia kertoja ja varsin mielelläni. Esityksen taso on kuitenkin kova: biisinkirjoituskynä vaan savuamaan seuraavaa levyä varten.

3,5/5

lauantai 26. syyskuuta 2015

Mörbid Vomit - Doctrine of Violence (2015)

Yhtyeen nimen ei pitäisi vaikuttaa millään tavalla musiikkiin kohdistuviin ennakkoluuloihin, mutta minkäs teet, kun otsikkona on oivaltava Mörbid Vomit. Sehän kuulostaa ihan joltain 80-lukulaiselta ja ennen seuraavaa vuosikymmentä unholaan painuneelta brasilialaiselta Sepulturan die-hard fanien muodostamalta plagiaattibändiltä. Lahdesta ponnistavan death metal-orkesterin vaikutteita ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään niin kaukaa koillisesta, riittää kun rantaudutaan tuon pienemmän rapakon toiselle puolen.

Mörbid Vomit on perustettu vuonna 2012 ja yhtye on julkaissut jo demon, EP:n sekä niistä koostuneen kokoelman, joka julkaistiin aikaisemmin tänä vuonna. Lokakuun 23. päivä julkaistava Doctrine of Violence on ensimmäinen kokopitkä levytys, jonka ensikertalaisuus tosin ei ole millään osa alueella kuultavissa. Otsikkonsa mukaisesti väkivallasta tarinoiva levy on täyttä rautaa aina ensimmäisestä kappaleesta The Seed of Human Scumista viimeiseen Another One To Dieen saakka. Musiikillisia ja vaatimattomia yhtymäkohtia voi hakea länsinaapurimme legendoista Entombedista ja Hypocrisysta.

En ole itseäni pitänyt kovinkaan kummoisena perinteisen death metalin fanina paria klassikkoa ja poikkeusta lukuunottamatta, mutta Doctrine of Violencen reilut 37 minuuttia iskevät tajuntaan sekä selkärankaan kuin rotanloukku varvasluuhun. Yhtyeen soundi ja tuotanto on laadukasta, mutta ennen kaikkea sisältö on taidokasta ja onnistunutta. Vanha kuolo haiskahtaa joka nurkassa, mutta tyyli on omaksuttu niin hyvin, että välillä unohtaa kuuntelevansa vuonna 2015 julkaistavaa debyyttiä, eikä parikymmentä vuotta sitten julkaistua klassikkoa.

Kappalemateriaali on kaikin puolin toimivaa aina maittavista riffeistä ja rytmityksistä kevyisiin melodiaosuuksiin. Vaihteluakin löytyy laahaavamman kompittelun ja suoranaisen mätön väliltä. Huonoa tai edes löysää kappaletta ei ole levylle eksynyt, mutta tehokkaita runttauksia sitäkin enemmän. Muutaman mainitakseni melkein kuusiminuuttinen Beaten From Belief, lyhyempi tykitys Necrotic Revelation sekä In Disgust antanevat kaikkein kattavimman ja vaihtelevimman läpileikkauksen kokonaisuudesta. Levyn tasokkaasta sisällöstä yksi kappale nousee reilusti yli muiden ja se on pirullisen tehokas runttaus Engulfed By The Plague, joka ansaitsisi tulla mainituksi death metalin klassikkojen joukossa muutaman vuoden päästä.

Doctrine of Violence on todella vaikuttava death metal-kokonaisuus. Kuolonmetallia ei suinkaan keksitä uudestaan, vaan yhtye on perinteisen deathin verijäljillä niin hyvin kuin saattaa. Heikkoa lenkkiä tai löysää hetkeä ei levyltä löydy, vaan yhtye paahtaa suhteellisen täysillä alusta loppuun unohtamatta kappalerakenteiden ja jopa kokonaisuuden vaihtelevuuteen vaikuttavia ominaisuuksia. Doctrine of Violence on parasta perusdeathia mitä olen pitkiin aikoihin kuullut ja varsinkin Suomen rajojen sisällä se on ainutlaatuinen ja erinomainen julkaisu. Tässä on metallimusiikin ja varsinkin death metalin ystäville takuuvarma ja -murea levy.

4/5


perjantai 25. syyskuuta 2015

Stratovarius - Eternal (2015)

CD 13,99€ / EMP.fi
Yksi suomalaisen metallin vientivalteista Stratovarius ei ole oikeastaan koskaan kuulunut omiin suosikkeihini,  mutta on tunnustettava, että vuonna 1997 julkaistu Visions iski aloittelevalle metallifanille kuin leka päähän. Sen jälkeen kotimaisen power metalin pioneeri jäi raskaamman musiikin varjoon ja on sittemmin maistunut irtohitteinä. Elements oli kunnianhimoinen kokonaisuus, mutta yhtyeen pääasiallisen biisinikkarin kitaristi Timo Tolkin astuttua syrjään odotukset uudistuvasta Stratosta kohosivat korkealle. Todellisuus oli kuitenkin ihan jotain muuta. Ei se paljoakaan uudistunut tai muuttunut.

Eternalin aloittava My Eternal Dream tarjoaa varsin mahtipontiset intro-orkestraatiot, josta mennä jynkytetään yhtyeen perinteisellä tyylillä vetävää ja suht tarttuvaa kosketinkuvioiden ja kertosäkeitten varaan rakennettua voimametallia. Samaan sarjaan lukeutuu ponnekkaammalla kerrolla varustettu ensisingle Shine in the Dark. Kaikkein kliseisintä junttausta tarjoilee vauhdikas tykitys Rise Above It. Se on kuitenkin mukava huomata, että Stratovariukselle vasta vuosituhannen taitteessa ilmaantuneet sinfoniset elementit ovat erittäin mukava lisä.

Levyn materiaali tuntuu jatkavan vaihtelevan tasaisesti tutun ja hyvin ennakoitavan materiaalin parissa. Siitäkin huolimatta tavara on kutakuinkin juuri sitä, mitä sopii toivoa ja odottaa. Levyn puolivälin kovimpia kappaleita ovat yllättävänkin tykki Feeding The Fire sekä hyvin perinteisen Straton kuuloinen Few Are Those. Albumin tylsin tekele on hitaampi vedos Fire in Your Eyes, joka ei ainakaan omaan makuuni saavuta kenties tavoittelemaansa herkkyyttä. Laiska kappale. Viimeiseksi on säästelty levyn huikein eepos, yli kymmenminuuttinen The Lost Saga, joka pistää ihmettelemään, miksei yhtye kokeilisi tehdä poikkeuksellisesti hieman progehtavampaa ja vain noin kuuden biisin kokonaisuutta. Siinä sitä olisi ihmettelemistä.

Eternal ei kaikessa mahtipontisuudessaan ole kovinkaan poikkeava Stratovarius-julkaisu. Voimametallin kliseitä, eli oman diskografian koukeroita, kierrätetään niin hyvin kuin vain saatetaan. Albumi on loppujen lopuksi melko tasainen eikä juurikaan tarjoa yllättäviä hetkiä, paitsi viimeisenä soiva The Lost Saga. Loppujen lopuksi Eternal on kuitenkin perusvarma ja Stratovariuksen itsensä kuuloinen tuotos. Harmi vaan, että Kotipellon ja Johanssonin tähdittämä Cain's Offering julkaisi alkuvuodesta paljon tykimmän kakkosalbuminsa, jonka varjoon tämä vanhempi yhtye väkisinkin jää. Eipä silti, Stratovarius on jo aikapäivää sitten ansainnut paikkansa suomalaisen metallin suurimpina niminä. Miksipä sitä todistella enää, jos pitkällä kokemuksen rintaäänellä tehdään kuitenkin ihan kelvollisia ja hyviäkin kokonaisuuksia.

3,5/5

 

torstai 24. syyskuuta 2015

Wolfheart - Shadow World (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Vuonna 2013 suomalaisen melodisen death metalin monitoimimies Tuomas Saukkonen päätti pistää kaikki käynnissä olleet projektinsa jäihin. Yhtyeisiin lukeutuivat muun muassa Before the Dawn, Black Sun Aeon sekä Routasielu. Miehen ura ei kuitenkaan siihen loppunut, päinvastoin. Se oli uuden, alunperin sooloprojektin Wolfheartin alku. Samana vuonna syntyi esikoislevy Winterborn ja nyt kaksi vuotta myöhemmin toinen täyspitkä Shadow World.

Levyn ensimmäisessä kappaleessa Aeon of Coldissa kuullaan yllättävän kaunista pianosoitantaa, joka sopisi hyvin korvaamaan vaikkapa Michael Nymanin elokuvaraitoja. Samalla teemalla jatketaan kuin salamana kirkkaalta taivaalta jyrähtävillä kitaroinneilla. Aikaisempien projektien lisäksi tässä on kuultavissa paljon samaa melankolista suomalaista vivahdetta kuin Amorphiksella, Insomniumilla, Wintersunilla ja Shade Empirella.

Aloituskappaleen viitoittamalla tiellä jatketaan seuraavillakin Zero Gravitylla ja Storm Centrella. Puhtaan kitaran introittama Last of All Winters ottaa askelen folkimpaan Ensiferumilta kuulostavaan suuntaan. Kansanmusiikiksi tässä ei kuitenkaan missään nimessä pistetä. Se on vain yksi mukava vivahde muiden jouksossa. Samaan elokuvamusiikkisäveltäjään viittaavaa pianoa kuulaan jälleen Nemesis-biisin alussa, joka on hyvällä tavalla Insomniumin kuuloista melankolista death-runttausta. Yksi levyn tehokkaimmista kappaleista on Abyss, joka nimensä kanssa hauskasti löytää vertailukohtaa länsinaapurimme Hypocrisyn kanssa. Vauhdikkaalla tempolla ja haikealla melodialla kulkeva Resistance jatkaa perisuomalaisen alavireisyyden parissa. Eikä levyn viimeinen suomeksi öristy Veri tee poikkeusta asiaan. Tahti on vaan paljon doomimpi ja aiemmin mainittujen tunnelmien kanssa tästä löytää samaa surumielisyyttä kuin My Dying Bridesta tai paremminkin Swallow The Sunista. Levyn ehdottomasti paras kappale kolmen minuutin kaihoisan pianosonaattinsa kanssa.

Debyyttilevy oli kuin sekoitus Tuomaksen aikaisempia projekteja ja ihan hyvässä mielessä. Shadow World kuitenkin kairaa syvemmälle routaan. Tässä on toki paljon samaa, mitä aikaisemminkin, mutta tässä kaikki tuntuu kiteytyvän paljon tiiviimmäksi ja mukaansa tempaavammaksi kokonaisuudeksi. Vaikka kokonaisen yhtyeen muodostuminen Saukkosen takapiruiksi muistuttaakin hieman Before The Dawnin syntyhistoriaa, voi oikealla bändillä olla vaikutuksensa niin soundeissa kuin soitannassa. Oli miten oli, Shadow World on kaunis, mutta synkkä albumi syysiltojen iloksi ja yllätyksettömästä luonteestaan huolimatta todella tunnelmallista, iskevää ja ytimekästä melodeathia.

4/5

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Call of the Void - Ageless (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Coloradosta ponnistava Call of the Void yhdistelee musiikissaan punkkia, hardcorea ja grindia. Vuoden 2011 lopulla perustettu neljähenkinen orkesteri julkaisi debyytinsa pari vuotta sitten ja tämän vuoden alulla saatiin julkaistuksi toinen albumi Ageless.

Useammin tulee kuunneltua täyteen ahdettuja täyspitkiä levyjä. Call of the Voidin kakkosalbumilla onkin kestoa vain 26 minuuttia, mikä ei ainakaan läpikuuntelua vaikeuta. Melkein neljä ja puoli minuuttia kellottava Old Hate avaa kokonaisuuden hitaammalla, miltei sludgemaisella kitaroinnilla. Loppu onkin vauhdikkaampaa tykitystä. Voimaa on kuin keskiverrossa turpasaunassa. Samaan sarjaan liittyvät myös vauhdikkaat Truth in Bone ja The Sun Chaser. Vaikka en yleensä enkä edes usein kallista korviani tälle punkin ja death metalin välimaastoa louhivalle genrelle, on tällä yhtyeellä kuitenkin selvästi omia vibojaan mukana. Riffeissä on mättövaiheen lisäksi paljon mukavia hidasteita ja jopa vivahde-eroja.

Levyn alun jälkeen on luvassa suurimmaksi osaksi biisejä, joiden kesto alkaa korkeintaan kakkosella. Meneviä mättökappaleita yhtä kaikki, ja silti on sama vaihtelevuus saatu pidettyä mukana. Levyn kummallisin ja ehkä kiehtovinkin kappale on instrumentaalinen ja lyhyesti otsikoitu I, jossa tahti ja soundi on jälleen sludgea sekä mausteena taustalla soivaa pianoa. Edellä mainitun tyylistä olisi hyvä ammentaa enemmänkin teoksia. Sen sijaan loppukolmikko The Hive, Cold Hands ja Long Knives tarjoilevat ryhdikästä aggressiota, aivan kuten levyn tunnelmaan sopikin odottaa.

Agelessia kuunnellessa ei oikeastaan ehdi kyllästymään. Kestoa on sen verran vähän ja vaihtelua siihen sekä genreen nähden melko runsaasti. Call of the Void ei ole yhtye kaikkein erikoisimmasta päästä, mutta aivan selvästi yrittää kehittää omaa persoonallista tyyliään esittää metallin monotonisinta alalajia. Lyhyesti sanottuna Ageless on raskas, mutta piristävän omanlainen genrensä edustaja. Näillä eväillä yhtye voi hyvinkin jossain vaiheessa saavuttaa mielenkiintoisimman grind/hardcore/punk/metal-yhtyeen tittelin, kun vievät näkemystään tarpeeksi pitkälle. Hieno albumi.

 3,5/5


Guardians of Time - Rage and Fire (2015)

Norjan metalliskene on jo 90-luvun alusta alkaen pyörinyt lähes täysin black metalin ja siihen viittavien genrejen ympärillä. Siitä johtuen vuonojen maan muihin musiikin lajeihin keskittyneet yhtyeet ovat ainakin meikäläisen silmissä ja korvissa jääneet mustemman metallin varjoon. Onneksi pohjoisnaapuristamme kuitenkin löytyy paljon lupaavia yhtyeitä bläkin ulkopuoleltakin. Yksi näistä on jo vuonna 1997 perustettu ja vuosituhannen alussa debytoinut power metal-orkesteri Guardians of Time. Tänä vuonna yhtye julkaisi neljännen tulta ja raivoa lupailevan levynsä Rage and Fire.

Fantasiateemoja maalaillaan levyn aloittavassa introssa Praeludium in Ferrum Pectore, josta luonnollisesti jatketaan raskaiden kitaravallien hallitsemaan voimametelöintiin. Iron Heart on nykyisittäin perinteisen kuuloista poweria, jonka soundeissa ja riffeissä yhdistyy aavistus Dream Theateria ja ripaus Manowaria. Enemmän tällä on kuitenkin tekemistä tavallisempien niin kutsuttujen kikkelihevibändien, kuten vaikka Orden Ogan tai Powerwolf, kanssa. Levyn alusta löytyykin biisien parhaimmisto. Itämaisilla vaikutteilla höystetty Empire on levyn mittapuulla hieman erikoisempi, eli hitaampi kappale, mutta ehdotonta kärkikastia. Tällaisena olisi levy voinut jatkua.

Rouheasta ja tuotannollisesti muhkeasta soundistaan huolimatta Guardians of Time ei houkuttelevan alun jälkeen tunnu oikein saavuttavan täyttä kliimaksia missään kappaleessa. Useimmiten lajityypin edustajien kärkevimmät tyylinäytteet komppaavat tasaisia kitarajunttauksia mahtipontisilla kertosäkeistöillä. Sellaisia ei tässä juuri kuulla, vaikka suunta on kieltämättä oikea. Soittopuolella on kuitenkin hyviä saavutuksia. Esimerkkinä raivokkaan Primevalin riffittely sekä melkein mahtipontisen Tomorrow Never Comesin soolot. Levyn viimeiseksi jätetty lähes 7-minuuttinen nimikkokappale on myös raameiltaan eeppinen, mutta sisällöltään sitä samaa, mitä muutkin levyn biisit.

Rage and Fire kulkee tehokkaasti voimametallin mahtipontisessa imussa. Noin 48 minuutin kokonaisuus ei kuitenkaan keksi mitään uutta power metalin maailmankartalle. Se on vain ja ainoastaan taidokkaasti soitettu ja tuotettu kokoelma raskaita ja voimakkaita kappaleita, joihin olisi kaivannut vetävämpiä ja mahtavampia kertosäkeitä. Laimeilla kertseillä levy tuntuu vain tylsistyvän loppuaan kohden. Tulta ja raivoa ei tältä levyltä odotusten vertaa löydy, mutta power metalin suurkuluttajille tämä tarjonnee kaiken tarvittavan. Muussa tapauksessa Rage and Fire jäänee parin kuuntelun viihdykkeeksi.

3/5

tiistai 22. syyskuuta 2015

Lazy Bonez - Alive (2015)

"Lazy Bonez elää yhä, todisteena uusi albumi 25.9.15" toteaa saatekirjeen otsikko. Eihän yhtyeen perustamisesta ole kulunut kuin kolme vuotta ja debyyttialbumista kaksi. Mutta onhan se todettava, että Lazy Bonez elää edelleenkin, kun sain käsiini yhtyeen toisen, ytimekkäästi nimetyn täyspitkän albumin Aliven.

Levyllä vierailee lukuisia tunnettuja rockmuusikoita, kuten Zachary Hietala (Tarot), Tony Martin (ex-Black Sabbath), Bernie Shawn (Uriah Heep) sekä Simon Wright (ex-AC/DC, ex-Dio). Nimekkäät vierailijat eivät kuitenkaan ole mikään tae hyvälle levylle, joten on annettava itse sisällön puhua puolestaan.

Lazy Bonez tuntuu iskevän melodisen heavy metalin naulan kantaan. Jo heti alkumetreillä yksinkertaiset, iskevät ja tarttuvat kappaleet vievät mukanaan. Avaustrilogia Evil Mind, Sweet Girl ja hieman rauhallisempi Alive nojaavat vanhan hevin kierrättämiseen ja todella tarttuviin kertosäkeisiin. Genesis-cover Jesus He Knows Me istuu hienosti raskaampaankin soundiin ja heti perässä tuleva Overload vetelee Deep Purplelta haiskahtavaa hevitykistystä suoraan kuulohermoihin.


Ensimmäinen hieman laiskanlainen kappale Racing Heart ei oikein yllä edeltävien kappaleiden menevään tunnelmaan. Onneksi samanlaista laiskottelua ei loppupuoliskolla tule enää vastaan. Pirteä ralli Lonely tuo kevyempää fiilistä mollivoittoisten biisien väliin. Vanha hevi uusiokäytetään taidokkaasti loppuun asti, mutta erittäin toimivalla muotilla. Last Rites on ihan menevä kappale, mutta levyn parhaimmistoon intron tykkien lisukkeeksi nousee maistuvien riffien ja miltei teatraalisten syntikkavallien voimistama Devil's Dice. Tässä vaiheessa tuskin yllättää, että viimeisetkin kappaleet potkivat lujaa. Levyn keskitasoa tallailee toimiva Hard Times finaalin ollessa hieman rullaavampi Final Rhymes. Tulipa levy kuunneltua epähuomiossa pari kertaa shufflella läpi, ettei lopullisten kuuntelukertojen laskuissa muistanut pysyä. Ehkä sekin jo kertoo levyn tasosta, että se ikään kuin vain imeytyi korvista sisään.

Kolmen vartin pituinen Alive on alusta loppuun Radio Rock-kelpoista hittivaihdetta, jopa niin tehokkaasti, että kokonaisuus tuntuu soljuvan ohi puolessa tunnissa. Tasaiseen ja perinteiseen heavy metal-soitantaan sekä tarttuvaan kertosäkeistöön perustuva kaava toimii pääasiallisesti hyvin. Sen verran hyvin on hittikaava omaksuttu, sillä jokaisen yksittäisen kappaleen voisi kuvitella nimen omaan mainitun rokkikanavan kappalelistoihin. Jotain negatiivisen tästä piti yrittää keksiä ja mieleen tulivat omaperäisyyden puute ja kappaleiden samankaltaisuus. Kokonaisuus on vaan yksinkertaisesti niin hallittu, ettei tästä muutaman kuuntelun jälkeen edes tee mieli valittaa. Suomalaisittain erittäin internationaalisen kuuloinen heavy metal-paketti, joka kannattaa todella tarkastaa itse. Hyvä levy.

4/5

Dir en Grey - Arche (2014)

2CD Digipak 19,99€ / EMP.fi
Japanilainen alternative/crossover metal-yhtye Dir En Grey julkaisi viime vuonna yhdeksännen studioalbuminsa nimeltä Arche. Mestarillisen ja tajunnan räjäyttävän sekametelisopan Vulgarin (2003) jälkeen yhtye rantautui virallisesti Eurooppaankin levyillään Withering to Death (2005)  ja Marrow of the Bone (2007), joilla yhtye hieman selkeytti tyyliään. Hieman tasapaksuille kokonaisuuksille toi jatkoa erinomainen, jopa progressiivisia elementtejä sisältänyt, henkilökohtainen Dir En Grey-suosikkini Uroboros (2008). Edellinen Dum Spiro Spero (2011) oli siihen nähden jälleen paljon keskinkertaisempi tuotos.

Vaikka Dir En Grey-levytysten taso on ollut hyvinkin vaihteleva innovatiivisen ja niin sanotun ennalta-arvattavan välillä, on yhtye kuitenkin osannut tehdä vähintäänkin mielenkiintoisia kokonaisuuksia omalla tavallaan eksoottisella ja genrerajoja halventavalla tyylillään. Kiinnostavasta tyylistään ja hyvistä kappaleistaan huolimatta kokonaisuuksista vain Vulgar ja Uroboros ovat onnistuneet lähentelemään mestariteoksen kriteereitä.

Archen ensimmäiset hetket tuntuvat kierrättävän Dir En Greyn tuttua, muttavaikeasti paikannettavaa kaavaa. Siitäkin huolimatta levyn aloituskolmikko Un Deux, Soshaku ja Uroko esittelevät yhtyeen kierolla tavalla tarttuvaa vaihtoehtometallia ja Kyon komeaa ja karismaattista äänenkäyttöä aina puhtaasta laulusta örinään. Ensimmäinen aidosti yllättävä kappale on hämyinen ja hitaasti kulkeva Phenomenon, jossa alun psykedelia saa vastapainokseen loppupuolen death metal-soundit. Kevyempää, kauniimpaa ja melodisempaa puolta edustavat Tousei ja Rinkaku tuovat mukavaa vaihtelua raskaamman soitannan väliin.

Tasaiseksi ei voi levyä kutsua, vaikka jokainen kappale edustaa tutun kuuloista Dir En Greyta. Tyyli ja tunnelma saattaa vaihtua ja todennäköisesti vaihtuukin peräkkäisissä kappaleissa. Yhtye kuitenkin osaa pitää palaset koossa vaikka kuinka poukkoiltaisiin tyylilajien ääripäissä. Maittavia kappaleita vaihtelevilla tunnelmilla levyn loppupuolella edustavat raskaammat runttaukset Inferno, Sustain The Untruth sekä Midwife, melodisempi hituri Kukoku No Kyouon ja yhtyeen tyyliin sopivan popahtavat Kaishun sekä Magayasou. Levyn päättävä Revelation of Mankind tarjoaa aloituskappaleen lailla hyvän läpileikkauksen levyn death metalista poppimetalliin rajoittuvasta tyylistä.

Dir En Greyn edelliset julkaisut tuntien Arche ei juuri pääse yllättämään. Muussa tapauksessa "yllätyksettömyys" on sana, joka ei sovi tälle yhtyeelle. Albumi on täynnä upeita kappaleita, joissa rokin äärilaitoja yhdistellään häpeilemättä mutta taidokkaasti. Ainut purnaamisen arvoinen aihe on se, että tämän tyyliselle yhtyeelle tällaiset yli tunnin mittaiset levyt ovat kenties vähän yliampuvia. En voi kuitenkaan väittää, etteikö mielenkiinto pysyisi alusta loppuun. Arche on taas upea ja taidokas levy Japanin parhaalta yhtyeeltä, vaikka ihan mestariteoksen tasolle ei päästäkään.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Red Kaukasus - Architect (2014)

http://www.redkaukasus.com/
Tamperelainen vuonna 2010 perustettu alternative/post-rock-yhtye Red Kaukasus julkaisi debyyttialbuminsa Architectin viime vuonna. Yhtyeen kotisivujen infossa kerrotaan, kuinka joidenkin mielestä yhtyeen musiikki muistuttaa sellaisista yhtyeistä kuin Tool, A Perfect Circle, Mogwai ja jopa Pink Floyd. Vertailukohteet ovat kieltämättä houkutteleva.

Musiikissa yhdistellään omien sanojensa mukaan alternativea, post-rockia, progea, metallia ja poppia. Kuvaus ei aivan ohi mene ja ainakin aloituskappaleessa Viragossa on kuultavissa jotain kevyempiä elementtejä Porcupine Treelta tai Anathemalta, miksei jopa Sólstafirilta. Joka tapauksessa yhtyeen tyyli tuntuu seuraavan sopivasti kaikkien näihin genreihin sopivien yhtyeiden kultaista keskitietä.

Kevyemmän alun jälkeen kappalemateriaali muuttuu hiljalleen raskaammaksi. Celebrationissa on metallisävyjä vain mausteeksi, mutta Stars & Metaphors muistuttaa jo jonkun verran Toolia soundeillaan ja kevyellä rytmikikkailullaan. Kevyt soitanta on kuitenkin pääosassa, vaikka metallista kitarasoundia käytetään maittavana kontrastina. Safe Spiralin introssa maalaillaan kauniita melodioita, mutta kokonaisuutena häviää seuraavalle, kenties levyn parhaalle kappaleelle Veil Kitelle. Siinä on saatu tunnelma tiivistettyä täysin kohdalleen. Levyn viimeinen sivallus Flittermice on myös toimiva synkistely ja etenkin lopun räjäyttävä toisto on kuin kirsikka kakun päälle.

Vähän yli neljäkymmentä minuuttia kestävä Architect on mielenkiintoinen sukellus melankoliseen rock-maisemaan. Esikoislevyksi materiaali on taidokasta, mutta kaipailee vielä tovin kypsymistä. Esityksessä on vielä jonkun verran kankeutta ja kappaleet hieman junnaavia, mutta alavireinen tunnelma onnistuu pitämään koko levyn koossa. Silti fiilis on melankolisista sävyistään huolimatta melko kevyttä ja miellyttävää. Tästä on hyvä jatkaa kohti vielä syvempiä ja voimakkaampia tunnelmakuvia. Kuten sanottua, debyytiksi Architect on erittäin lupaava taidonnäyte.

3,5/5 

lauantai 19. syyskuuta 2015

Nordwind / Order of the White Hand - Victory Monument of Death SPLIT (2015)

Hyvinkääläinen kahden miehen orkesteri Order of the White Hand ja kanadalainen Nordwind ovat lyöneet hynttyyt yhteen Victory Monument of Death -splitillä. Tyylilajina toimii pakanallinen black metal ja kumpaiseltakin yhtyeeltä löytyy jonkun verran aikaisempaa levytyshistoriaa. Yhteisjulkaisu on virallisesti saatavilla c-kasettina.

Molemmat yhtyeet ovat laittaneet likoon neljä biisiä, joista A-puolen on täyttänyt Order of the White Hand. Suomesta onkin tarjolla tunnellisempaa black metalia hieman vanhan Satyriconin ja Drudkhin tyyliin. Ysäribläkin tunnelma on muutenkin vahvasti läsnä. A-puolen aloittavat pidemmät kappaleet Veri ja Kunnia sekä Sworn To Fight ovat upeita biisejä, mutta parhaimmaksi kappaleeksi nousee ehdottomasti tarttuvien kitarointien varaan rakennettu Rautainen Tahto. Päänvaivaa ja ylimääräisiä kuuntelukertoja aiheutti kummallisen tutut kitarariffit, joihin vastaus löytyi yhtäkkisellä ahaa-elämyksellä: yhtyeen toinen jäsen A. Klemm sooloilee Kalmankantajassa, jonka viimeisin levy oli hetki sitten arvosteltavani.

Nordwindin osuus on tiiviimpi ja lyhyempi kokonaisuus, jossa on enemmän aggressiivista otetta. Aloituskappale The Bones of All Man muistuttaa todella paljon Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasia ja sitä seurannutta soitannaltaan vieläkin raivokkaampa minijulkaisua Wolf's Lair Abyssia. Maittavan aloituksen jälkeen kanadalaisyhtyeen materiaali hieman jumittaa, mutta ysäribläkin kierrätys hoidetaan kunniakkaasti loppuun. Kitarapainotteista melodiapuoltakin on raskaamman soitannan lisukkeena. Viimeisenä soiva Reveries of Holocaust kuulostaa vähän jopa Satyriconin Nemesis Divinan (1996) materiaalilta.

Reilun puolen tunnin levystä alle 20 minuuttia kuuluu Order of the White Handille ja vajaa vartti Nordwindille. Molemmat ruokailevat periaattessa samoilla apajilla, eli noin parinkymmenen vuoden takaisella norjalaisbläkki-tarjottimella. Yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta kaikin puolin homma toimii alusta loppuun hienosti. Jos jompaa kumpaa pitäisi paremmaksi sanoa, niin tämän splitin perusteella Order of the White Hand tekee mielenkiintoisemman suorituksen. Joka tapauksessa mielenkiintoinen julkaisu ja maistunee varmasti perinteisen black metalin ystäville.

3,5/5

perjantai 18. syyskuuta 2015

My Dying Bride - Feel The Misery (2015)

CD (Digipak) 13,99€ / EMP.fi
Brittiläisen doom metalin kolmesta 90-luvun suuresta, Anathemasta, Paradise Lostista ja My Dying Bridesta viimeisenä mainittu on ainut, joka on tinkimättömästi pysynyt omien genrerajojensa sisällä. Vaikka genreä on venytetty ja paukutettu suuntaan ja toiseen, ei yhtyettä ole missään vaiheessa voinut muuksi määritellä kuin jonkun sortin doomiksi.

Loistokkaan 90-luvun jälkeen yhtye julkaisi omissa kirjoissani parhaan levynsä The Dreadful Hoursin vuonna 2001, jonka jälkeen levytysten taso ja teho on kääntynyt loivaan alamäkeen. Songs of Darkness, Words of Light (2004) sekä vielä Line of Deathless Kings (2006) jatkoivat loistokasta, tai siis äärimmäisen synkkää tuomionjulistusta, mutta sen jälkeen hyvistä yrityksistään huolimatta julkaisut ovat olleet MDB-tasolla tasapaksuja ja yllätyksettömiä diskografian täytteitä. Kolmen vuoden takainen A Map Of All Our Failures yritti tosissaan paluuta vanhahtavaan ja doomimpaan ilmaisuun, mutta jäipä sekin keskinkertaiseksi yhtyeen mittapuulla laskettuna. Noin kymmenen heikomman vuoden jälkeen en osannut oikein odottaa mitään yletöntä tältä järjestysnumeroltaan epäonniselta kolmanneltatoista levyltäkään.  

Feel The Miseryn ensimmäinen maistiainen, yhdekänminuuttinen And My Father Left Forever kuultiin pari kuukautta sitten ja se olikin yllättäen luihin ja ytimiin pureva vuodatus. Kaikesta huolimatta tulevaan kokonaisuuteen tuli suhtauduttua varoen. Levy pääsikin yllättämään toden teolla, kun näytekappale sai rinnalleen toinen toistaan upeampia ja tutulta, niin sanotusti vanhalta kunnon My Dying Bridelta kuulostavia biisejä. Avausraidan jälkeiset järkäleet To Shiver In Empty Halls sekä A Cold New Curse tuovat soundeiltaan ja tunnelmaltaan kovasti mieleen The Light At The Of The Worldin (1999), jolloin örinälaulua kuultiin pitkästä aikaa sitten ensilevytysten. Samankaltaista uutuudenviehätystä on mukana tälläkin levyllä.

Väristyksiä aiheuttavan nimikkokappaleen jälkeen kuullaan lyhyempiä tykityksiä. A Thorn of Wisdom on modernimman oloinen kappale, kuin sekoitus klassisen Turn Loose The Swansin painostavia pianosoitantoja ja aliarvostetun, mutta yhden henkilökohtaisen suosikkini 34,788%... Completen omaperäisyyttä. I Celebrate Your Skin tarjoaa laahaavaa tuomiotunnelmaa ennen levyn pakollista kevennystä. Synkkä ja melankolinen pianosoiton ja Aaronin ahdistavan vokalisaation dialogi I Almost Loved You on kuin Sear Me MCMXCIIIn jatko-osa. Levyn viimeinen kappale jatkaa synkissä sävyissä. Within A Sleeping Forest on upea päätös raskaalle albumille, mutta myös yksi sen hienoimmista eepoksista.

Feel The Misery on yllättävän raikas ja voimakas My Dying Bride-julkaisu. Levyssä on paljon yhteistä Turn Loose The Swansin, Like Gods of the Sunin sekä The Light At The Endin kanssa, silti kuulostamatta yhtään vanhan toisinnolta. My Dying Bride tuntuu löytäneen itsensä uudelleen tällä levyllä keskittyen tarkasti omaan osaamisalueeseensa, joka on melankolisilla sävyillä väritetty raskas ja tunnelmallinen doom metal. Melkoinen yhteensattuma, että Paradise Lost julkaisi aikaisemmin tänä vuonna erinomaisen lähes puhdasverisen doom-albumin ja nyt MDB onnistui tekemään pitkästä aikaa mestarillisen opuksen. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna Feel The Misery on parasta My Dying Bridea sitten The Dreadful Hoursin.

4,5/5

 

torstai 17. syyskuuta 2015

Leaves' Eyes - King Of Kings (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Norjalaisesta goottimetalliyhtyeestä Theatre of Tragedysta taannoin tunnetuksi noussut Liv Kristine muutti vuosituhannen alkupuolella Saksaan ja perusti sikäläisen metalliyhtye Atrocityn tyyppien kanssa Leaves' Eyesin. Vaikka Theatre Of Tragedy onkin yksi suurimpia naislauletun metallin edelläkävijöitä, Livin osuudet jäivät viimeisimpiä julkaisuja lukuun ottamatta melko vähäisiksi. Uudella urallaan kuitenkin asia on toisin. Viikinkitarustoista ammennettuja tarinoita on kuultu jo viidellä albumilla ja juuri julkaistiin kuudes mahtipontisella otsikolla nimetty King of Kings.

Levyn introna toimii pariminuuttinen tunnelman nostattaja, joka vie kuulijan kylmiin skandinaavisiin maisemiin. Wardrunalta melko paljon kuulostava aloitus johdattelee jonkun verran perinteisemmän sinfonisen metallin ääreen. Nimikkokappale on vähän kuin Tarja Turusen aikaista Nightwishia. Mistään halvasta NW-kopiosta ei kuitenkaan voida puhua, sen verran paljon persoonaa ja omaperäistä elementtiä löytyy Livistä ja koko yhtyeestä. Viikinkitunnelma on voimakkkaasti läsnä useammassakin kappaleessa. Halvdan the Black on melko voimakas tykki, johon Livin aviomies Alexander Krull heittää kivoja murinavokalisaatioita. Yksi levyn tunnelmallisimpia ja kauneimpia kappaleita on tarttuvalla kertosäkeellä iskevä The Waking Eye. Folkkiakin on tarjolla jonkun verran. Instrumentaalinen Feast of the Year sekä Vengeange Venom on piristävä kaksikko traditionaalisen sinfoniametallin välissä. Perinteistä meininkiä onkin taas luvassa kappaleissa Sacred Vow ja Edge of Steel. Toimivia molemmat, vaan eivät yllätä muulla kuin päähän soimaan jäävillä kertosäkeillä

Pohjoismaista maisemaa maalaava folkkitunnelmointi Haraldskvæði ikään kuin introittaa levyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvan liki kahdeksanminuuttisen eepoksen Blazing Waters, jonka intron enyamaisen ja wardrunamaisen tunnelman lisukkeeksi vierailee jälkimmäisen laulajatar Lindy-Fay Hella. Metallimpi puoli on todella koukuttavaa ja raskasta sinfonian ja deathin sekaista soitantaa. Tällaisia raskaan ja kevyen välillä tasapainottelevia eeppisiä kappaleita olisi saanut olla levyllä useampikin. Viimeinen kappale Swords in Rock on maittava kansanmusiikkihenkinen ralli, vähän kuin Blackmore's Nightia metalliversiona.
 
King Of Kings on toimiva ja tarttuva levy, vaikka se ei juuri pääse yllättämään kuuntelijaansa. Se on melko helposti rinnastettavissa Nightwishin sinfonisempaan tuotantoon, missä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on yllätyksettömyys, mutta hyvä puoli on erinomainen tuotanto ja iskevät kappaleet. Sekä laulajan että yhtyeen tyylissä on kuitenkin persoonaa ihan tarpeeksi erottamaan tämän lajityypin harmaasta massasta. Hyvä levy joka tapauksessa, jonka parasta antia on mahtipontinen viikinkitunnelma.

3,5/5

 

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Nile - What Should Not Be Unearthed (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi
Teknisen death metalin suurimpiin ja vaikuttavimpiin nimiin lukeutuva yhdysvaltalainen Nile julkaisi tänä syksynä kahdeksannen albuminsa nimeltä What Should Not Be Unearthed. Edellisestä levystä At The Gates of Sethusta ehtikin kulumaan kolmisen vuotta. Yhtyeen kreikkalainen rumpali George Kollias ehti kuitenkin, kenties sattumalta, koostamaan ja julkaisemaan soololevynsä juuri hetkeä ennen emoyhtyeensä uutukaista. Keskinkertainen levy todisti rumpalin osaavan ja taitavan muutkin instrumentit, mutta muuten se ei juuri tyydyttänyt Nile-nälkää.


Egyptiläisistä tarustoista aiheitaan ammentava Nile käynnistää uusimman levynsä raskaalla ja vauhdikkaalla tykityksellä Call To Destruction, jonka teknisessä suorituksessa ei ole moitittavaa. Samanlaisilla koukuttavilla riffikuvioilla ja Kolliaksen taidokkaalla rumputykityksellä jatkaa myös Negating the Abominable Coils of Apep. Tiukan teknisen suorituksen tuntuessa pääasialta, In The Name of Amunin egyptiläistä mystistä tunnelmaa maalaava intro on enemmän kuin paikallaan. Ikävä kyllä seuraava nimikkobiisi jatkaa liiankin samantyylisellä kappalerakenteella.

Levyn loppupuolisko ei juuri uudista totuttua kaavaa. Evil to Cast Out Evil ja Age of Famine ovat erittäin toimivia irtokappaleina, mutta kappaleissa alkaa kokonaisuuden kannalta tuntua jo pieni turtuminen. Onneksi levyn ainut instrumentaali Ushabti Recreator katkaisee raskaamman soitannan juuri niillä orkestraatioilla ja egyptiläisvaikutteilla, joita olisi toivonut olevan mausteena useammassakin kappaleessa. Rape of the Black Earth ei juuri lisää mitään sanottavaa aikaisempiin kappaleisiin. Levyn päätösraita To Walk Forth From Flames Unscathed on keskitasoa hieman tykimpi biisi.

What Should Not Be Unearthed on taitava levy, mutta aivan liian tasainen ja jopa yllätyksetön. Upea tekninen suoritus on samalla levyn pahin kompastuskivi. Se kun tuntuu olevan pääasia. Ovathan kappaleet yksittäisinä siivuina erittäin upeaa kuunneltavaa, mutta Nile ja moni muukin yhtye on tehnyt tämän moneen otteeseen paremmin. Vaikka kuinka yksittäiset kappaleet koukuttavat hienoilla riffeillään, itse tunnelma jää loitolle. Ehkäpä käyttämällä enemmän egyptiläistä vaikutetta ja kevyempiä tunnelmaosioita, voisi tällainenkin paketti pysyä kasassa, mutta tällaisenaan kokonaisuus tuntuu hieman väkinäiseltä paahdolta. Ei sillä, etteikö tämä kolmevarttinen kuitenkin miellyttäisi. Ihan hyvä levy, mutta aikaisempien saavutusten, kuten Ityphallic tai Annihilation of the Wicked, valossa olisin odottanut tiukempaa suoritusta. Taisipa käydä niin, että se Kolliaksen soolo veti millimetrin pidemmän korren tämän vuoden julkaisuissa. Ihan kiva levy tämäkin.

3/5

SCUMRISE! - Stains EP (2015)

Kouvolalainen punk/rock/metal-yhtye Scumrise! on hetki sitten julkaissut kolmannen tuotoksensa Stains EP:n. Vuonna 2012 perustetty yhtye on aikaisemmin julkaissut kaksi demoa, joista viimeisin on parin vuoden takainen kasettijulkaisu Super Hits EP.

Kolmen biisin minilevyllä on kestoa vajaat kahdeksan ja puoli minuuttia, mikä tekee alle kolme minuuttia kappaletta kohden. Esityksen voi siis sanoa olevan hyvinkin ytimekäs. Kappaleissa yhdistyy metallin ja rockin soundi punkin asenteeseen. Ensimmäisenä soiva The Stain on hyvin yksinkertainen, mutta menevä ralli. Kitarariffit ovat tarttuvia ja vokalistin äkäinen rääkyminen sopii kuin tikku silmään. Tarttuvuutta ja monipuolisuutta tulee kuitenkin mukaan mitä edemmäs demoa kuuntelee. Rokahtavampi Concept of Living on jo melko melodinen biisi. Kitarasooloakin kuullaan hetken verran. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä kuultava, kokonaisuuden melodisin biisi Drinking With The King on jo lähes hittikelpoinen rokkiveisu.

Asenteellisten taustahuudahdusten kanssa biiseissä on vähän jotain samaa kuin vaikkapa Children of Bodomissa, toki reilusti vähemmillä soolotilutuksilla ja paljon kevyemmällä soundilla. Rokimpi puoli tuo mieleen monin paikoin Hanoi Rocksin. Jotkut vanhat punkyhtyeetkin tulevat mieleen. Lyhyeen kestoonsa nähteen kappaleisiin on saatu mukavasti vaihtelua. Biisit toimivat muuten moitteettomasti, mutta ehkä vielä lisäpotkua tarvitaan tiukemman kokonaisuuden ja jykevämmän soundin muodossa. Potentiaalia tästä kuitenkin löytyy ja jos esikoislevyllä kuullaan vielä hiotumpaa punkrockmetallia, niin hyvä on. Stains on pirteä rokkilevy, kannattaa tutustua.

3/5

tiistai 15. syyskuuta 2015

Motörhead - Bad Magic (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Vedetäänpä pakasta melkein mikä tahansa (rock)musiikin tyylilaji, niin ainakin joku sen merkittävä vaihe sijoittuu Isoon-Britanniaan. Perinteisen heavy metalin puolelta löytyy useampikin uraauurtava porukka. Siihen porukkaan kuuluu maailman äänekkäin yhtye ja Iron Maidenin kanssa tänä vuonna neljäkymppisiä viettävä Motörhead.

Yhtyeen diskografiaan mahtuu uusimman Bad Magicin myötä jo 22 täyspitkää levytystä. Sanomattakin selvää, että ne klassikot julkaistiin ennen 90-lukua. Siitäkin huolimatta yhtye on jaksanut pitää monia aikalaisiaan ahkeramman levytystahdin aina nykyhetkeen asti. Puhumattakaan yhtyeen kiistattoman keulahahmon Lemmy Kilmisterin viimeaikaisista terveysongelmista, jotka saavat uskomaan jokaisen uuden levyn olevan se viimeinen.

Lemmyn terveydentilasta huolimatta ikä ei tunnu painavan Motörheadia, vaikka 40-vuotisen uran tehneen rocktähden elämä on jättänytkin jälkensä lähes seitsemänkymppisen Lemmyn lauluääneen. Vaikutus on kuitenkin enemmänkin Johnny Cashin tyylinen iän tuoma karisma, jolloin laulajan ei tarvitse kuin avata naamarinsa ja lausua pari sanaa ja se on jo esitys itsessään. En ole koskaan ollut suurimpia Motörhead-faneja, enkä ole tietenkään kuunnellut kuin muutamaa klassikkolevyä ja irtohittejä. Silti olen aina pitänyt kuulemastani. Bad Magic ei tee siinä poikkeusta. Levyn aloittavat tykitykset Victory or Die ja Thunder and Lightning ovat niin perinteistä Motörheadia, ettei paremmasta väliä. Voimaa ja tehoa on edelleenkin kuin alkuvuosina. Kappaleet ovat kuin Ace of Spadesin toisintoja, ja erittäin toimivia sellaisia.

Tasainen kappalemateriaali tarjoaa monta osumaa totuttuun Motörhead-tyyliin. Vauhtia ja raskautta on riittämiin. Pariminuuttiset vauhtirallit Electricity ja Evil Eye ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan purevia hevitykkejä. Parhaimmiksi vedoiksi voi nostaa loppupuolen kappaleet Tell Me Who To Kill ja varsinkin älyttömän raskaan Choking on Your Screams, jossa Lemmyn kähinä on parhaimmillaan. Mukaan on mahtunut myös herkkä balladimainen Till The End, joka saa miettimään, minkälainen mahtaisi olla Motörhead akustisena. Voisi olla kokeilemisen arvoinen. Levyn päätöksenä kuullaan varsin toimiva The Rolling Stones-cover Sympathy For The Devil. Hieman erilainen rokkikappale istuu erittäin hyvin Motörheadinkin tyyliin.

Bad Magic ei taatusti tuo yhtyeen repertuaariin uutta, mutta todistanee sen, että Motörhead rokkaa täysillä niin kauan kuin henki pihisee. Periksiantamaton asenne näkyy ja kuuluu myös musiikissa, joka ei tällä levyllä laiskaa hetkeä koe. Energiaa riittää enemmän kuin lääkäri sallii ja tulos on lähes vanhojen klassikoiden veroinen. Tämä pistää toivomaan, ettei Bad Magic todellakaan jäisi viimeiseksi levyksi. Joka tapauksessa Bad Magic on yksinkertaisesti erinomainen heavy metal-albumi.

4/5

maanantai 14. syyskuuta 2015

Witch Throne - Follow The Witch EP (2015)

Suomalainen kahden hengen yhtye Witch Throne on julkaissut ensimmäisen demonsa Follow The Witch elokuun loppupuolella. Nimestä voinee jo aavistella kyseessä olevan doom tai stoner metalin ja vieläpä hyvin perinteisen sellaisen. Kolmen kappaleen levyllä on mittaa reilut 17 minuuttia ja se on kuunneltavissa muun muassa Youtubessa. 

Ensimmäisenä biisinä kuullaan kauhuelokuvamaisella introlla käynnistyvä Awakened From The Ancient Slumber, joka on ulkoasultaan hyvin kahdeksankymmentälukulainen. Soundi on hivenen verran tunkkainen, mutta toisaalta omalla tavallaan vanhahtava ja se kyllä puree. Vertailukohtaa hitaammanlaiselle jykevien riffien varaan rakennetulle tuomionjulistukselle voi etsiä vaikkapa Candlemassista tai Reverend Bizarresta. Yhtyeen tyylistä tulee vielä enemmän mieleen Black Sabbath, josta muistuttaa toisena soiva ja levyn ehdoton ykköshitti, Children of the Gravelta kuulostava vauhtiralli Evil Ways. EP:n viimeisenä kuullaan keskitempoinen nimikkokappale, joka ei myöskään jätä kylmäksi. Kitaraakin soittavan vokalistin Rami Hermusen vuodatus on upeaa kuultavaa.

Witch Throne ei keksi tuomion pyörää uudelleen, mutta kuulostaa siltä, että vanhat doom metal-klassikot ovat hallussa. Ensimmäiseksi demoksi Follow the Witch on toimivaa doomia. Vaikka levy onkin suht yllätyksetön, on lyhyeen kestoon saatu vaihtelua, jykeviä riffejä ja sopivan kelmeä tunnelma. Kyllä tämä pistää odotukset korkealle ensimmäistä, toivon mukaan hyvin pian julkaistavaa kokopitkää kohtaan.

3,5/5

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Klone - Here Comes The Sun (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi
Ranskasta tulee mielenkiintoisia yhtyeitä joka lähtöön. Kaksikymmentä vuotta sitten perustettu, alunperin nimellä Sowat toiminut progemetal-yhtye Klone julkaisi esikoislevynsä vuonna 1997 alkuperäisellä nimellään ja on sen jälkeen vuodesta 2004 alkaen ehtinyt puskemaan ulos viisi täyspitkää. Viimeisimpänä niistä julkaistiin Here Comes The Sun.

Levyn avausraita Immersion kertoo jo selvästi, mitä on odotettavissa. Tunnelmallinen, kevyehkö, mutta raskailla riffeillä höystetty Immersion lokeroituu samaan kastiin australialaisen progemetalliyhtye Karnivoolin kanssa. Jotain hämäräperäistä ja kylmäävää fiilistä Katatoniankin tyyliin on aistittavissa. Vokalisti Yann Lignerin tulkinta muistuttaa kovin paljon Kurt Kobainia ja Toolin Maynard James Keenania, herkkyydeltään ehkä jopa Jonas Renkseä, mikä sopii yhtyeen tyyliin mainiosti.

Raskaamman aloituksen jälkeen on vuorossa kevyempiä kappaleita koko liuta, joista jokaisesta löytyy omat koukkunsa ja nyanssinsa. Gone Up In Flamesin melankolinen melodia on tarttuvaa kamaa, mutta hieman vastaavanlainen Drifter jää upeasta esityksestään huolimatta etäiseksi. Levyn upeimpiin kappaleisiin lukeutuva Nebulous edustaa metallisempaa laitaa ja kylmä tunnelma pureutuu syvälle luihin.

Nebulousin kaltaisia kappaleita olisi voinut olla enemmänkin. Tasapaksuudesta huolimatta biisit kuitenkin ovat luokassaan ihan toimivia. Katatoniasta muistuttava Grim Dance on voimakas esitys, mutta valoisampi Come Undone ei yllä aivan samalle tasolle. Levylle on onneksi saatu vähän progressiivisempikin, eli normaalia biisirakennetta rikkiva kappale. Seitsemän minuuttia ylittävä tunnelmointi The Last Experience päättää levyn pitkään loppuhuipentumaan. Upea kappale.
 
Here Comes The Sun on tyylikäs ja tunnelmallinen progemetallikiekko. Tyylissä ja toteutuksessa ei ole valittamista, mutta biisit suureksi osaksi kuin samasta muotista muovattuja. Yhtye olisi voinut tyylin huomioiden saada aikaiseksi monipuolisemmankin levyn. Kolmevarttinen kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle ja tarjoaa hämärtyviin iltoihin miellyttäviä ja loppujen lopuksi paikoittaisesta synkkyydestään huolimatta melko kevyitä tunnelmia. Suositeltava albumi ainakin progressiivisen metallin ystäville.

3,5/5

perjantai 11. syyskuuta 2015

Slayer - Repentless (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Tänä vuonna on julkaistu melkein luvattoman paljon vanhojen vähintään kolmekymppisten hevisaurusten levyjä. Monesti muuten niin arvokas ikääntyminen näkyy ja kuuluu ideoiden loputtoman kierrättämisen aiheuttamasta tasapaksusta kokonaisuudesta tai muuten löysänä ja voimattomana ulosantina. Vanhenemista estävää lääkettä ei ole keksinyt myöskään thrash metalin pioneeri Slayer, vaikka äkäiset vanhat herrat harmaitaan peittelevät ja ryppyjään piilottelevat järkkymättömän aggressiivisen ulkoasunsa taakse. 80-luvun jälkeen on toki onnistuttu tekemään vanhojen klassikoiden veroinen moderni Slayer-klassikko Christ Illusion (2006)

Tänään, erään kaikkia puhuttaneen katastrofin neljäntenätoista vuosipäivänä, näki päivänvalonsa myös Slayerin 11. täysipitkä Repentless, joka tietyissä piireissä saattaa aiheuttaa enemmän keskustelua kuin WTC:n kolmen tornin sortuminen ynnättynä kaikenmaailman salaliittoteorioihin. Julkaisupäivästä huolimatta uusi Slayer muistuttanee enemmän henkilökohtaisista tragedioista kuin globaaleista katastrofeista. Repentless on ensimmäinen albumi yhtyeen alkuperäisen kitaristin Jeff Hannemanin poismenosta. Neljästä alkuperäisestä jäsenestä myös Dave Lombardo on luultavasti lopullisesti jättäytynyt bändin riveistä. Korvaamaan saatiin 90-luvulla kannuttanut Paul Bostaph ja Hannemanin perintöä kitaran varressa jatkaa Exoduksesta tuttu Dave Holt.

Levyn aloitus Delusions of Saviour on melko perinteistä ja yllätyksetöntä nyky-Slayeria, joka tuntuu jopa hieman turhalta. Instrumentaalit eivät muutenkaan oikein tunnu sopivan yhtyeen tyyliin. Ei siinä silti mitään vikaa ole, olisi voinut jopa täysimittaisena ja lyriikan kanssa olla erinomainen. Nimikkokappale sen sijaan pistää pään keinumaan ja sormet näppäilemään ilmakitaraa. Soundi ja tyyli on juuri sitä samaa, mitä koko 2000-luvun tuotanto on kattanut. Ja se toimii. Siinä missä klasssikoista klassikoin Reign in Blood ja muut 80-luvun julkaisut yleensäkin ovat sekä kokonaisuuksia että niiden sisältämiä upeita yksilöitä, on Repentlessin kappaleet lähinnä yhtä isoa massaa. Siitä huomauttaa nimikkobiisin jälkeen käynnistyvä melko samanlainen poljento Take Control.

Christ Illusionin suurimpia yllätyskappaleita oli suhteellisen hidas ja jumittava Eyes of the Insane, joka viehätti nimenomaan erilaisuudellaan. Silti sen ankaruus, raskaus ja synkkyys oli ihan selvää Slayeria. Sama jippo tuntuu toimivan tälläkin levyllä. Vices on vähän hitaammanpuoleinen raskaisiin riffeihin pohjautuva kappale, mutta vetää heti vertoja alun nopeammille repäisyille. Edellisen kappaleen piirteet toistuvat ihan toimivassa kappaleessa Cast The First Stone. Repentlessin yllätysbiisi taitaa olla kuitenkin ensimmäinen jo viiden kuukauden takainen sinkkulohkaisu When The Stillness Comes, joka edustaa bändin hitaampaa äärilaitaa. Vaikka soundi on nykyaikaa, on kappaleessa todella paljon samaa kuin vanhassa kunnon Seasons in the Abyssin (1990) nimikkoraidassa.

Levyn keskivaiheilla tuntuisi olevan mielenkiintoisimmat kappaleet. Suuria yllätyksiä ei koeta, mutta toimivaa raskasta mättöä sitäkin enemmän. Chasing Death ja Implode ovat ihan hyviä perusvarmoja tykkejä, mutta Hannemanin Piano Wire on niin sanotusti valopilkku Kerry Kingin sävellysten joukossa. Viimeinen neljännes ei tuo mitään uutta Repentlessin kappalemateriaaliin. Vauhdikkaat Atrocity Vendor ja You Against You ovat kuitenkin viihdyttäviä tekeleitä. Jälkimmäisen introssa on mielenkiintoisia rytmityksiä. Levyn päätöksessä Pride in Prejusticessa tahti hieman hidastuu, soitto on raskasta ja meininki jatkuu samana loppuun asti. Hieman alle 42 minuuttia levyn alusta musiikki vaimenee lopulta kitaran vinkunaan.

Repentless tulee mitä ilmeisemmin jakamaan metalliyleisöä kahtia, mikä on ihan ymmärrettävääkin. 80-luvun Slayeria ei ole päihittäminen ja uusista julkaisuista vain Christ Illusion pääsee samalle tasolle. Siitä huolimatta Repentless on edelleenkin hyvä osoitus, että nämä papat vain aggressoituvat ikääntyessään ja se jos jokin kuuluu modernin Slayerin ulosantiin. Eihän levy mitenkään yllättävä ole edes 2000-luvun tuotannon varjossa, mutta ei se kylmäksikään jätä. Aavistuksen verran tasapaksua kappalemateriaalia ja aikaisemminkin kuullun oloista tavaraa, mutta silti täysin toimivaa Slayeria.

3,5/5

torstai 10. syyskuuta 2015

Hanging Garden - Blackout Whiteout (25.09.2015)

CD (25.09.15) 15,99€ / EMP.fi
Pakko on myöntää, että vaikka Helsinki-Mikkeli-akselilta ponnistava Hanging Garden on nimenä tullut useampaankin otteeseen vastaan, ei minulla ollut minkäänlaista käsitystä, mitä levytykset pitävät sisällään. Yhtyeellä on takanaan jo kolme kokopitkää albumia ja viimeisin lisäys diskografiaan on syyskuun lopulla julkaistava, otsikoltaan sekä kansikuvaltaan ajatuksia herättävä Blackout Whiteout.

Ihmetykseni tutustumattomaksi jääneeseen yhtyeeseen ei toki olisi ollut niin suuri, jos sisältökään ei olisi ollut kovin kummoista. Sen sijaan Hanging Gardenin kädenjälki on tarkalleen yhtä mielenkiintoista ja upeaa kuin hypnoottisen lumoava ja kaunis Anathema, äärimmäisen melankolinen Katatonia, eteerisen tunnelmallinen Throes of Dawn ja raskaita soundeja ruotiva Ghost Brigade. Tyylisuunta on siis osapuilleen synkkää ja tunnelmallista kuoloa sekä tuomiota kevyellä post-metal otteella sävytettynä.

Levyn avauksena toimii Isisin ja Ghost Brigaden jälkeisrokisti jumittava Borrowed Eyes, jonka synkkä tunnelma vetää vertoja Katatonian tuotannolle. Toisena vuorossa oleva "is there a way ..."-hokeman varassa kulkeva hypnoottinen Whiteout on kuin Anatheman viimeisimmiltä julkaisuilta. Samanlaisia luihin ja ytimiin purevia vivahteita ripotellaan kappaleisiin läpi levyn. Synkkyys ja syksyinen hämärä on mukana tunnelmassa. Ensimmäisenä lohkausuna videon kera tarjottu Embers lisää soppaan kourallisen doom metalin raskautta ja Katatoniasta sekä October Tidesta tutun Fredrik Norrmanin tulkintaa.

Yksi levyn erikoisimmista ja kenties hienoimmista kappaleista on minimalistinen, selkäkarvoja nostattava tunnelmakuva Eclipse, joka kuulostaa yllättävän paljon Ulverin Perdition Citylta (2001) kaikkine koneistettuine bassosoundeineen, aavemaisine syntikkataustoineen sekä jazzahtavine melodioineen. Hieman valoa on aistittavissa Aoedessa, joka viettää jälleen kuuden vuoden takaisen Anatheman suuntaan. Tai miksei voisi verrata myös hieman vastaavanlaiseen Shamrainiin, jossa yhtyeen kitaristi Mikko Kolari on vaikuttanut pidemmän aikaa. Maininnan ansaitsee yhtyeen vokalisti Toni Toivonen, jonka ääni taipuu raivokkaasta murinasta herkkään lauluun. Levyn tunnelman mukaan kulkeva tulkinta on todellakin yllämainittujen yhtyeiden veroista.

Albumin hämärä tunnelma ei muutu kurjuutta kummemmaksi, mutta loppupuolella on soundillisesti raskaampaa materiaalia erinomaisesta Unearthedista alkaen.Yksinkertaisen, mutta sitäkin toimivampaan riffittelyyn pohjautuva biisi on yksi levyn kohokohdista. Viipyilevä Words That Bear No Name on Eclipsen lisäksi kappale levyn erikoisimmasta päästä. Kaunista kuunneltavaa on myös haikean jousisoiton sävyttämä My Rise is Your Fall. Viimeisenä kuullaan levyn pisin kappale Blackout joka on jälleen doomia post-osastolta. Levyn hypnoottisen päätöksen jälkeen tämä levy ehti pyöriä nelisen kertaa soittimessa ennen näppäimistöön tarttumista.

Blackout Whiteoutin julkaisuajankohta on täydellinen. Kun syksy hiljalleen alkaa kääntymään pimeämmän puolelle, on tämä levy juuri sitä mitä tunnelmallisiin syysiltoihin tarvitaan. Kauttaaltaan synkkää tunnetta, joka useasta vertailukohdastaan huolimatta on hiottu oman kuuloiseksi äänimaailmaksi. Valittamista ei löydy, mutta kehuttavaa senkin edestä. Lisäksi, että yhtyeen tyyli ja tunne hipoo täydellisyyttä, on myös tuotanto saatu sellaiseksi, että se tukee levyn tunnelmaa täydellisesti. Äänimaisema ei ole suinkaan täyteen tupattu, mutta taustaelementeistä on saatu kaikki tarpeellinen irti. Oikeiden soitinten ja koneistettujen soitantojen harmonia on upeaa kuultavaa. Hanging Gardenin hiukan yli kolmevarttinen neloslevy iski takavasemmalta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Albumi on ehdottomasti vuoden suurimpia yllättäjiä eikä kärjestäkään kaukana olla. Pakkohankinta kaikille synkän metallin ystäville.

4,5/5